< pääsivulle
  < Suomalaisten terveyden kehitys


> Johdanto
> Pyyntikulttuurien terveys
> Perinteinen maatalous
> Teollistuminen



Teksti: Heikki S. Vuorinen
© Finnica 2004





< pääsivulle


PERINTEINEN MAATALOUS

Uusi vaihe suomalaisten terveydessä alkoi, kun täälläkin ryhdyttiin viljelemään maata ja kasvattamaan karjaa kivikauden loppuvaiheessa ja pronssikauden aikana noin neljätuhatta vuotta sitten. Monet nykyään yksinomaan ihmisillä esiintyvien tartuntatautien aiheuttajat siirtyivät ihmisiin todennäköisesti siinä vaiheessa, kun ihminen kesytti erilaisia kotieläimiä ja alkoi läheisen yhteiselonsa niiden kanssa. Ihmisten lukumäärän kasvaessa ja heidän keskinäisten yhteyksiensä tiivistyessä syntyivät pelätyt kulkutaudit, kuten isorokko. Lepra ja rutto herättivät kauhua ihmisyhteisöissä ja ne jättivät lähtemättömät jälkensä kansojen muistiin.

Ilmasto (lämpötila, sademäärä) oli erityisen tärkeä perinteisen maatalouden reuna-alueilla, kuten Suomessa, missä nälänhätiin liittyvät väestökatastrofit toistuivat vääjäämättömästi. Katovuosien aikana ihmisten lisääntynyt liikkuvuus sekä siihen kytkeytyvä hygieenisten olosuhteiden romahtaminen aiheuttivat kulkutautien riehumisen myös Suomessa nälkävuosina 1696–1697 ja 1866–1868. Silloinkin kun suoranainen kato voitiin välttää, niin epäsuotuisan ilmaston oloissa kasvitaudit kuten torajyvä vaaransivat väestön terveyden.

1690-luvun nälänhädässä on arvioitu menehtyneen jopa noin kolmanneksen suomalaisista. 1860-luvun nälänhätä ei enää ollut yhtä tuhoisa, mutta silloinkin joka kahdeksas suomalainen kuoli. Nälänhätien luomissa olosuhteissa levisivät erityisesti sellaiset kulkutaudit kuten pilkkukuume, toisintokuume, punatauti, lavantauti ja erilaiset ripulitaudit. Toki monet muutkin taudit (esimerkiksi isorokko) saivat otollisen tilaisuuden levitä nälänhätien aikana.

Vielä Ruotsin vallan lopullakin julkinen terveydenhuolto oli Suomessa hyvin kehittymätöntä. Turun Akatemian (perustettu vuonna 1640) lääketieteellisessä tiedekunnassa oli vain kolme professoria, koko maassa oli parikymmentä lääkäriä ja jonkin verran enemmän välskäreitä. Maassa toimi kuusi lääninsairaalaa ja piirilääkäripiirien lukumäärä oli kolmetoista. Suomeen ensimmäinen piirilääkäripiiri oli perustettu Pohjanmaalle vuonna 1749 ja piirilääkäreiden erilaiset raportit (vuosikertomukset, tartuntatautiraportit yms.) ovat varhaisimpia ja arvokkaimpia lähteitä suomalaisten terveydestä. Vaikka lääkäreiden lukumäärä nousi vähitellen 1800-luvun kuluessa, niin heitä oli esimerkiksi vuonna 1840 vain 72, mikä oli noin yksi lääkäri 20 000 ihmistä kohden. Harvalukuiset piirilääkärit muodostivat valtakunnallisen terveydenhuoltoverkoston rungon.

Valtakunnallinen väestötilastointi aloitet­tiin Ruotsissa, johon Suomi kuului, vuonna 1749. Alusta lähtien tilastoitiin mm kuolinikä, sukupuoli ja kuolinsyy ja synnyttäjästä ikä. Kuolinsyyn merkitseminen oli aluksi pappien tehtävänä. Pappien lääketieteellistä tietämystä pidettiin mm. tämän takia tärkeänä. Vasta vuodesta 1936 lähtien tiedot kaikista Suomessa kuolleista ovat pohjautuneet ensisijaisesti lääkäreiden antamiin kuolintodistuksiin. Kuolleisuustiedot ovat ainoa käytettävissämme oleva tietolähde, jonka avulla voimme tarkastella suomalaisten terveyden kehitystä pitkän ajanjakson kuluessa.

väkiluku Mielenkiintoinen ilmiö, jota ei tässä yhteydessä voida laajemmin käsitellä, on se, että koko sen 250 vuoden ajanjakson, jolta meillä on luotettavat väestötiedot käytettävissämme, miehet ovat kuolleet keskimäärin nuorempina kuin naiset. Pääsääntöisesti vastasyntyneen suomalaisen odotettavissa oleva elinikä on pidentynyt sota-aikoja ja nälkävuosia lukuunottamatta 1700-luvulta lähtien. Erityisesti imeväiskuolleisuus (alle vuoden ikäisenä kuolleet elävänä syntyneistä) on laskenut dramaattisesti (KUVIO yllä) . Tämä kuolleisuuden vähittäinen siirtyminen myöhempiin ikäryhmiin näkyy osaltaan suomalaisten lukumäärän nopeana kasvuna 1700-luvulta lähtien (KUVIO alla) .

imeväiskuolleisuus