< pääsivulle






Teksti: Kai Linnilä
© Finnica 2004

Ruokasanasto




< pääsivulle




SUOMALAINEN RUOKAPERINTÖ

 Maamme viimeisestä todellisesta nälkäkatastrofista, suurista nälkävuosista, on kulunut 140 vuotta. Ensimmäisen ja toisen maailmansodan elintarvikepula ja siihen liittyvä säännöstelytalous kuuluu yhä monen suomalaisen henkilökohtaiseen historiaan. Ilman tätäkin dramatiikkaa kansallinen muistimme raahaa mukanaan alituisen niukkuuden taakkaa.

Kansallinen muisti on merkittävä asia. Se sanelee, kuinka kansat käyttäytyvät. Kansallisen muistin määräämiä tekoja nimitämme kansan luonteeksi.

Ihmiskunta ei ole koskaan aikaisemmin käynyt läpi nykyisen kaltaista tiedon ja tunteen myllerrystä. Uusi tekniikka ja tiedonvälitys ovat yhdentäneet maailman. Ennen maailmanjärjestykseen kuuluvina pidetyt asiat muuttuvat aikalaisten silmissä. Perinteet vaihtuvat nopeasti uusiin tottumuksiin.

Kansankulttuuri, johon myös perinteinen ruokatalous kuuluu, uudistuu aina ja kaikkialla taloudellisten muutosten myötä. Ruuan aineksiin, laatuun ja runsauteen vaikuttavat paikallinen ilmasto, elintaso ja elinkeinorakenne. Pohjoisessa eivät kasva etelän lajikkeet - ja päinvastoin. Harvaan asutussa metsäisessä ja järvisessä maassa ruokavalioon kuuluvat riista ja kala. Peltojen ja niittyjen keskellä on mahdollista saada jauhoja, leipää, maitoa ja teuraslihaa.

Albert Edelfelt maalasi vuonna 1889 Tammelan Portaan kylässä maalauksensa Veräjällä. Portaan kylää voidaan pitää menneen yhteiskunnan vertauskuvana ennen 1950-luvun Korean korkeasuhdannetta.

Mäkimaisemaan sijoittuvat hirsiset rakennukset ovat maalaamattomat, siksi harmaat. Portin pylvään takaa häämöttää humalatappo eli -salko. Tilalla tai ainakin Portaan kylässä valmistetaan sahtia kuten koko Hämeessä siihen aikaan. Maalauksen etualalla poika aukaisee veräjän, vähän matkan päässä astelee mies. Pojalla on kädessä leili, miehellä olalla viikate ja selässä tuohikontti.

Taidehistorioitsija Lars Pettersson näki maalauksessa uuden ja vanhan ajan vastakkainasettelun. Poika avaa veräjän tulevaisuuteen, vanhus taapertaa perässä mukanaan menneen yhteiskunnan vertauskuvat. Ehkä niinkin; joka tapauksessa lapsi ja ukko ovat menossa niitylle eväät mukanaan. Nykyisin evästä sanotaan pikaruuaksi. Hämäläisiä eväitä ovat pojan leilissä piimä tai kalja, ukon kontissa kuiva ruisleipä, nokare voita ja piepojauhot. Voimia antava ja virkistävä piepo on lounaishämäläisten talkkuna. Kesäaikaan sitä syödään piimän ja marjojen kanssa. Kuiva talkkuna on länsisuomalaista mysliä.

Hämäläisen talonpojan konttieväitä voisivat olla myös palviliha, suolasilakka, juusto tai uunissa kuivattu kala. Isäntä tuntee hyvin makkaran, mutta sitä ei syödä niittoaikaan. Sisäelimet, veriruuat ja sisäelimistä tehdyt makkarat kuuluvat myöhäissyksyn teurasruokiin. Sian, lampaan ja naudan paisteja ja muuta lihaa ynnä makkaroita suolattiin ja savustettiin, mutta säilötty liha ei pysynyt syömäkelpoisena loppumattomiin.

 Jos Edelfelt olisi maalannut saman kaltaisen näkymän Itä-Suomesta, pojan leilissä olisi piimää tai kokkelipiimää, isän kontissa olisi rieskaa, suolakalaa, kala- tai nauriskukkoa, ilmassa kuivattua kalaa. Karjalaisella talonpojalla oli eväinä piirakoita. Jos niittypolulta olisi löytynyt tatti, karjalainen olisi sienen poiminut, mutta hämäläinen ei. Jos Edelfelt olisi kuvannut pohjoissuomalaisen talonpojan, isäntä kantaisi viikatteen lisäksi luodikkoa. Metsästys kuului luontaisiin elinkeinoihin.

Kaikkialla maailmassa kansankulttuurilla on paikallinen leima. Historiallisten maakuntiemme omaperäiset ja luonteenomaiset ateriat ovat maakuntaruokaa. 1900-luvun lopulla kartoitettiin eri paikkakunnille luonteenomaiset pitäjänruuat.

Kuvattaessa Veräjällä -maalausta sanallisesti viikatetta kantava mies luonnehditaan vanhukseksi. Mutta ei: hän on pienen pojan isä. Raskas työ, yksitotinen ravinto, talven vietto savupirtissä ja muutoinkin ahdas maailma muovasi nuoret suomalaiset vanhuksiksi. Suomi on ollut köyhä, mutta tosiasiaa voivoteltaessa on muistettava, että kaikkialla Euroopassa on räikeitä alueellisia ja sosiaalisia eroja. Suuriin elintasoeroihin vaikuttavat sekä ilmastolliset että yhteiskunnalliset olot. Köyhässä Savossa äveriäs kartanonväki on voinut 1700-luvulla syödä hanhenpaistia ja juoda ranskalaisia viinejä, mutta rikkaan Bordeauxin kaupungin laitamilla maatyöläinen on päivästä toiseen järsinyt ruumenilla höystettyä ranskanpullaa ja juonut puron vettä.