< pääsivulle




artikkeli
Raija Majamaa
FM, arkisto- ja kirjastokoulutus, tietokirjailija



kirjallisuutta
· Elias Lönnrot: Valitut teokset 1-5. Toim. Raija Majamaa. SKS 1990-1993.
· Aarne Anttila: Elias Lönnrot - elämä ja toiminta I-II. SKS 1931, 1935 (2. p. 1985)
· Elias Lönnrot monitietäjä. Toim. Raija Majamaa. SKS 1991.
· Väinö Kuukka - Raija Majamaa - Hannu Vepsä: Elias Lönnrot - taitaja, tarkkailija, tiedemies. SKS 2002.
· Kansallisbiografia: Elias Lönnrot.
· Suomalaisen Kirjallisuuden Seura www.finlit.fi (Elias Lönnrot-tietopaketti)


KUVAT:

· Elias Lönnrot 1802-1884. Painokuva A.V. Linsénin piirroksen mukaan. Alkuperäinen tehty v. 1847. Museovirasto.
» Katso kuva suurempana [459x600]




< pääsivulle




Suomalaisuusmies
Elias Lönnrot (1802-1884)




Piirilääkäri Wolmar Styrbjörn Schildt (1810 -1939) Elias Lönnrot (1802-1884) oli kansalliseepoksemme Kalevalan luoja, suomen kirjakielen vankentaja ja sanaston uudistaja, monikielisen kulttuuriperinnön edistäjä. Elias Lönnrot antoi nimensä ja kasvonsa 1800-luvun nousevalle suomenkieliselle kulttuurille toimien suomen- ja ruotsinkielisten henkisenä eheyttäjänä. Hänet nostettiin kolmissakymmenissä kansakunnan suurmieheksi, hän oli aikansa julkkis jonka vaikutus tuntuu yhä jokapäiväisessä kielenkäytössämme. Lönnrotia kutsutaan suomen kirjakielen toiseksi isäksi Mikael Agricolan jälkeen. Lönnrot oli myös uuttera, tehtäväänsä sitoutunut tiedemies ja itsetuntoinen kulttuurivaikuttaja, päämäärätietoinen tutkimusmatkailija ja tietokirjailija sekä lääkärinä taitava kirurgi ja luonnonlääkkeitten asiantuntija, joka esitti kauaskantoisia uudistuksia lääkintäoloihin. Elias Lönnrot oli luova virsirunoilija joka kehitti kromaattisen kanteleen. Monitietäjä Elias Lönnrot julkaisi ensimmäisen suomalaisen lääkärikirjan (Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri 1839) ja tieteellisen kasvion (Flora Fennica 1860). Kalevalan ja Kantelettaren luojana Lönnrot nosti suomalaiset kansakuntien joukkoon.



Opiskelijaelämää

Elias Lönnrot oli toisenlainen lapsi: keskittymiskykyinen, tavattoman opinhaluinen, yksinäisyyteen hakeutuva. Isä oli ammatiltaan räätäli, ja keskimmäiseksi seitsemän lapsen parveen syntyneestä Eliaksesta aiottiin suvun ammatin jatkajaa. Lukion Lönnrot keskeytti työskennelläkseen Hämeenlinnan apteekissa harjoittelijana, hänen tähtäimenään oli lääkärin ammatti. Opiskelurahoja Elias ansaitsi kiertelemällä talosta toiseen räätälintöitä tekemässä, kerjäten ja esiintyen laulajana. Ylioppilaaksi hän valmentautui yksityisesti ja pääsi Suomen suuriruhtinaskunnan ainoaan yliopistoon, Turun akatemiaan opiskelijaksi 1822. Etevän supisuomalaisen maalaispojan havaittiin soveltuvan kansallisen herätyksen toimijaksi. Lönnrot osallistui täydesti opiskelijaelämään, mutta tunsi voittamatonta halua etsiä ja julkaista suomalaisia kansanrunoja, joista hänelle olivat akatemian opettajat ja suosijat kertoneet. Viiden vuoden opintojen jälkeen Lönnrot valmistui filosofian kandidaatiksi: lopputyön aiheena oli Väinämöinen, muinaissuomalaisten jumalana pidetty sankari (1827). Syksyllä tulipalo tuhosi Turun kaupungin ja akatemian, ja Lönnrot siirtyi 1828 jatko-opintoja harjoittaman Helsinkiin perustetuun Keisarilliseen Aleksanterin-yliopistoon. Välivuoden hän vietti Laukon kartanossa Vesilahdella, missä hän oli ollut kesätyössä kotiopettajana jo vuosia. Huhtikuusta kesän loppuun hän keräsi runoja kävellen kohti Karjalaa. Omilla rahoillaan hän kustansi neljä vihkoa keräämiään runoja, viides jäi julkaisematta kun ajatus Kalevalasta syntyi. Neljän vuoden opintojen jälkeen Lönnrot valmistui lääketieteen lisensiaatiksi. Apteekkiharjoittelusta oli käytännön lääkärintyössä hyötyä: luonnosta saatavat lääkkeet olivat potilaille halpoja ja niiden käyttö kiinnosti Lönnrotia myös kasvitieteen kannalta. Lääketieteellisten opintojen lopputyö käsitteli kansan omia, taianomaisiakin parannustapoja. Terveys ja sairaus olivat saman kokonaisuuden osia, joihin vaikuttivat sekä järkiperäiset ulkoiset että sielulliset seikat, mielikuvat ja unet. Jo opiskelijana Lönnrot sopeutui tiedeyhteisön tapoihin, ystävystyi ajan merkkihenkilöiden kanssa ja sitoutui kehittämään nousevaa suomenkielistä kulttuuria Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa 1831.



Lääkäri tiesi tehtävänsä

1830-luvun alussa Suomessa oli alle sata lääkäriä. Katovuodet aiheuttivat nälänhätää ja kulkutaudit tarttuivat ja tappoivat kansaa. Isoarokkoa vastaan pyrittiin rokottamaan väestöä, mutta kansa tunsi taikauskoista pelkoa rokotusta kohtaan, olivathan taudit Jumalan tahdon mukaisia. Kolera, puna- ja lavantauti levisivät, pikkulapset kuolivat pilaantuneen ravinnon heikentäminä, sukupuolitauteja yritettiin torjua. Elias Lönnrot toimi piirilääkärinä Kajaanin nälkämailla (1833-1853) ja pyrki ideoillaan parantamaan kansan terveyttä. Hän neuvoi leipomaan hätäleipää, kehitti kätilöiden ja rokottajien koulutusta, terveystarkastuksia ja terveyskeskuksen mallin. Parhaita lääkkeitä olivat puhdas vesi, siisteys tautien torjujana ja terveellinen ravinto ennaltaehkäisijänä. Näissä ideoissa Lönnrot oli edelläkävijä. Hän oli myös taitava kirurgi. Sujuvasanainen, äidinkieleltään suomenkielinen lääkäri ryhtyi viranomaisten pyynnöstä laatimaan terveysoppaita kansalle. Säätyläiset puhuivat ruotsia, niinpä virkamiesten sekä kreikkalaiskatolisten pappien oli opittava lääketieteellistä sanastoa suomeksi. Lönnrot testasi sanojensa ymmärrettävyyttä perustamassaan ensimmäisessä suomenkielisessä aikakauslehdessä Mehiläisessä, joka ilmestyi hänen kustannuksellaan 1836-1837, 1839-1840. Sanat juurtuivat Suomen Talonpojan Koti-Lääkärin (1839) avulla, josta otettiin useita painoksia. Kuume, laskimo, valtimo, liikarasitus, sairaanhoitaja, siisteys, solu ja tuma ovat hänen kehittelemiään. Lönnrotin omaan kunto-ohjelmaan kuului päivittäinen liikunta, kävely, uinti ja sisävoimistelu. 80-vuotiaana hän ei enää laskenut suksilla jyrkimpiä mäkiä.



Itse loime loihtijaksi, laikahtime laulajaksi (Litteraturblad 1849)

Lääkärintyö ei vieroittanut Lönnrotia kansanrunoudesta, loitsuista, saduista, itkuvirsistä, uudempien kansanrunoilijoitten tuotteista, sananlaskuista ja arvoituksista. Ensimmäiset muistiinpanot hän oli tehnyt jo 22-vuotiaana Elinan surma -balladista Laukossa, viimeiseksi ilmestyi 80-vuotiaan Lönnrotin teos Suomen kansan muinaisia loitsurunoja (1882). Lönnrot teki vuosina 1828-1845 kaikkiaan 11 runonkeruumatkaa, joiden aikana hän kulki matkan Helsingistä etelänavalle. Tutkijan intohimo löytää uutta ajoi tuntemattomille seuduille runoja keräämään.
[ Keruumatkat ]

Kalevala ei ole yksi eepos, vaan monta. Vuosina 1833-1862 syntyi viisi erilaista Kalevalaa, jokainen toistaan parempi. Suullista runoa esitettäessä syntyi sarja esityksiä, jotka korvasivat toisensa. Lönnrot oli laulaja itsekin, runokielen hallinta oli poikkeuksellinen: hänen ei tarvinnut kurkistella muistiinpanoihinsa ja hänellä oli kyky luoda uutta. Kalevalan ensi painos (1835) oli Lönnrotin omaa työtä, toinen 1849 ilmestynyt sisälsi runsaasti muiden kerääjien aineistoja. Ensipainoksesta tuli kansallisuuden ja kielen tunnuskuva, jonka varassa rakennettiin suomalaista identiteettiä. Kouluissa luettava toinen painos on levinnyt maailmalle yli 50 kielen käännöksinä. Kalevala on suomalaisen kulttuurin keskeisin symbolilähde ja osa kansainvälistä kulttuuriperintöä.



Omat ja vieraat lapset

Viittäkymmentä vuotta lähestyvä Elias Lönnrot avioitui 1849 itseään pariakymmentä vuotta nuoremman Maria Piponiuksen kanssa, joka oli pietismiin taipuvainen, käytännöllisesti lahjakas nainen. Onnellinen avioliitto päättyi 19 vuoden jälkeen Marian menehdyttyä keuhkotautiin.

Lönnrot tuli isäksi myöhäisellä iällä. Viisi lasta syntyi 1850-60. Poikamiehelle lapset olivat potilaita ja leikkitovereita, joille hän askarteli leikkikaluja. Lääkärinä Lönnrot otti huomioon lasten erityiset tarpeet sekä kasvatuksessa että terveydenhoito-ohjeissa. Lasten tuli saada leikkiä riittävästi, saada opetusta ja kehittyä ihmisinä. Lönnrot tähdensi painokkaasti tyttöjen kasvatuksen tärkeyttä ja lahjoitti testamentillaan varoja Sammattiin perustettavaa tyttöjen emännyyskoulua varten. Hän ei itse osallistunut suurperheen arkisiin askareisiin, vaan keskittyi omiin kirjallisiin töihinsä. Lönnrot tunsi vastuunsa ja avusti taloudellisesti sukulaisiaan ja muita puutteessa eläviä, kasvatti ja koulutti orvoiksi jääneitä lapsia.

Suru painoi raskaana Lönnrotin mieltä, kun omat lapset kuolivat tarttuviin tauteihin: esikoispoika kaksivuotiaana, tyttäret teini-iässä. Ainoa aikuiseksi ehtinyt lapsi Ida kärsi suurmiesmaineen kielteisistä puolista ja muutti isänsä kuoleman jälkeen ulkomaille. Pysyvästi hän jäi asumaan Sienaan, Italiaan.
[ Perhe ja asuinpaikat ]



Sujuvaa suomea

1800-luvun alussa Suomen kansalta puuttui kirjakieli ja kirjallisuus, koululaitos ja lehdistö. Oikeinkirjoitus, kieli, runousoppi, kirjallisuus ja historiantutkimus hapuilivat normeja. Kansan oma kieli on kulttuurin edellytys ja selviytymisen ehto. Suomesta oli tullut 1809 Venäjän keisarillinen, autonominen suuriruhtinaskunta, jonka hallinnon kieliä olivat ruotsi ja venäjä, tieteen kielenä latina. Elias Lönnrot oli perustamassa 16.2.1831 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa, joka asetti tavoitteekseen suomenkielisen kirjallisuuden tukemisen, kansan omakielisen sivistyksen kohottamisen ja sivistyneistön suomalaistamisen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura toimii nykyään tutkimuslaitoksena, jolla on Kansanrunousarkisto, Kirjallisuusarkisto, Biografiakeskus, tieteellinen kirjasto sekä kustantamo.

Elias Lönnrot lunasti toiveet. Jättiläismäinen Suomalais-Ruotsalainen Sanakirja (1866-80) on yhä paras opas 1800-luvun suomen kieleen. Suomen kielen professorina 1854-62 Lönnrot oli luova tiedemies, käytännöllinen kielen soveltaja, aikansa paras murteiden tuntija, kiivas suomalaisen kulttuurin puolustaja ja ylioppilasnuorison tukihenkilö. Suomen kielen uudistajana ja kirjakielen vankentajana Elias Lönnrot ansaitsee nimityksen ”suomen kirjakielen toinen isä” Mikael Agricolan jälkeen. Historian, kielitieteen, lääketieteen, lainopin, laskuopin ja kasvitieteen uudissanoilla hän kehitti kaiken kansan ymmärrettävän kielen, joka soveltui tieteen ja taiteen tarpeisiin. Kasvitieteilijänä Lönnrot oli mielestään harrastelija, mutta sai aikaan 1860 ensimmäisen Flora Fennican, mikä oli tieteen suuri edelläkävijä ja kansainvälisen huomion kohde.

Elias Lönnrot osasi suomen ja sen murteiden lisäksi erinomaisesti ruotsia ja latinaa, kreikkaa ja hepreaa, saksaa, ranskaa, venäjää, viroa, vepsää, liiviä ja lappia. Äidinkielensä suomen hän vaihtoi ruotsiksi perheensä puhekieleksi. Toisin kuin J.V. Snellman hän ei vaatinut Suomea yksikieliseksi maaksi. Lönnrot halveksi syvästi suomalaisten tapaa sortaa toiskielisiä: papit eivät antaneet lappalaisten puhua ”koirankieltään”.

Nelisenkymmentä vuotta Lönnrot työskenteli sanakirjantekijänä muiden toimiensa ohessa.
[ Elias Lönnrotin uudissanoja ]



Lönnrot on läsnä jumalanpalveluksessa

Lönnrotin moninaisiin taitoihin kuului huilunsoitto. Poikkihuilu riippui napinlävessä jo ensimmäisellä matkalla 1828. Dresdeniläinen, H. Grenserin valmistama vaikea sinfoniaorkesterisoitin vaati ahkeraa ja kunnianhimoista harjoittelua. Kanteleensoitto oli todellinen intohimo. Lönnrot kehitti kromaattisen kanteleen. Kummilapset ja tuttavat saivat lahjaksi Lönnrotin valmistamia kanteleita.

Virsirunoilijana Elias Lönnrot oli käänteentekevä uudistaja. Hän oli suomalaista virsikirjaa uudistavan komitean aktiivisin jäsen 1863-71. Oman ehdotuksensa hän sai valmiiksi vuodessa ja julkaisi kaikkiaan kymmenen kokoelmaa virsiehdotuksiaan. Hän korjasi, suomensi tai mukaili lähes 300 virttä: nykyisessä vuoden 1986 virsikirjassa on 9 Lönnrotin omaa, 41 suomentamaa ja 20 uudistamaa virttä. Teoreettisissa kirjoituksissaan hän otti kantaa virsirunouden muodolliseen kehittämiseen. Lönnrot kehitti uusia aihepiirejä virsirunouteen: vuodenaikojen vaihtelun, katovuoden ja nälänhädän, kuuliaisuuden esivallalle. Hänen virsiään on helppo laulaa. Niissä on moitteeton kieliasu ja luistava poljento alkutekstille uskollisella tavalla. Vilpitön hartaus sekä välitön tunne ja yksinkertainen kauneus ylistävät Luojan moninaista hyvyyttä.



Luonnontutkija ja samoilija

Luonto oli Elias Lönnrotille elämänikäinen harrastus ja tutkimuskohde. Seikkailunhalu yhdistyi himokävelijässä lehtimiehen havainnointikykyyn. Ellei kansanperinnettä kertynyt runonkeruumatkoilla, kyseli Lönnrot kasvien nimiä tehdäkseen levinneisyysvertailun avulla päätelmiä suomalaisten asuinpaikoista ja etsiäkseen tietoja kasvien hyötykäyttöä varten. Koulupolitiikkaa hän harjoitti korostaessaan kasvien tutkimisen totuttavan oppilaat itsenäiseen työskentelyyn, kasvioppi edisti myös mielenrauhaa ja tyyneyttä harjoittajissaan.

Ympäristönsuojelullisesti hän oli varhainen ekologi, joka otti huomioon taloudelliset näkökohdat. Maatalouselinkeinon harjoittamisessa oli varottava saastuttamasta jätteillä vesistöjä. Lehdissään hän esitteli energiaa säästäviä vaihtoehtoja talojen lämmitykseen ja neuvoi säästämään metsiä tulevia sukupolvia varten. Luonnonmaisemasta poikkeava, eurooppalaisesti koulittu puutarha sai Lönnrotin hyväksyvän katseen, mutta vertauskuvallisesti hän vastusti sivistyksen puutarhasaksia jotka tuhosivat kansan omaperäisen runouden kukoistavat, viheriät lehdot, kukkain tuoksun ja lintuin laulun.



Kulttuurivaikuttaja

Elias Lönnrotilla oli henkilökohtaista arvovaltaa ja kyky luoda kontakteja. Tutut lääkärit, opettajat ja papit eri puolilla maata järjestäytyivät avustamaan Lönnrotia tämän kerätessä uusia sanoja, toimittaessa lehtiä ja muita painotuotteita. Useita suuria julkaisuhankkeita oli hänen vastuullaan vuosikymmeniä. Tietoisuus tehtävästä ja velvollisuudentunto edellyttivät kurinalaista työskentelyä. Lönnrot oli yli 40 vuoden aikana kolmen lehden vastaava toimittaja ja yli 10 lehden vakituinen avustaja. Avustuksia, artikkeleita ja julkaisuja hän toimitti yli 60 vuotta. Tukiverkostonsa avulla Lönnrot toteutti tavoitteitaan taustalla opiskeluaikana omaksutut antiikin ihanteet ja halu työskennellä isänmaan parhaaksi. Kannanotoissaan Lönnrot oli rohkea vastuunkantaja, vaikkei käynytkään julkista väittelyä muiden kuin omien lehtiensä palstoilla. Huumorintajuinen Lönnrot oli tarvittaessa ankara kansan kurittaja korostaessaan omaa vastuuta terveellisestä ravinnosta, työnteosta, säästäväisyydestä ja luonnon suojelusta. Kansallisen kulttuurin esikuvaa käytettiin myös vallan välikappaleena, kun ajettiin hyviä hankkeita.



© Finnica 2004