< pääsivulle
  < Suomen kielet


> Johdanto
> Äidinkielten kirjo
> Miten Suomen kieliä voi ryhmitellä?
> Alueellinen jakautuminen ja äidinkielen elinvoima




Teksti: Pirkko Nuolijärvi
© Finnica 2003



< pääsivulle


ÄIDINKIELTEN KIRJO

Vuosisatojen ajan Suomessa on käytetty suomea, ruotsia, kolmea saamen kieltä, pohjoissaamea, inarinsaamea ja koltansaamea, sekä romanikieltä ja suomalaista viittomakieltä. Erityisesti 1800-luvulta lähtien on ollut venäjän ja tataarin puhujia ja pieniä ryhmiä muiden kielten, esimerkiksi saksan, puhujia. 1900-luvun lopulla Suomeen on muuttanut ennestään Suomessa esiintymättömien kieliryhmien jäseniä, 1990-luvulla erityisesti Aasiasta ja Afrikasta. Ryhmät ovat kuitenkin muihin pohjoismaihin verrattuna sangen pieniä.

2000-luvun alussa Suomessa puhutaan arviolta noin 150:tä kieltä. Hitaasti mutta tasaisesti erikielisten määrä on lisääntynyt koko ajan. Vielä kymmenisen vuotta sitten Suomen kielten kartta näytti jossain määrin erilaiselta. Taulukosta, jossa on esitetty 20 puhujamäärältään suurinta kieltä vuosien 1990 ja 2002 alussa, näkyvät runsaan vuosikymmenen aikana tapahtuneet muutokset. Siitä näkyy hyvin myös se, että tietyt kielet ovat vakiintuneet Suomen kielikartalle.

Runsaan kymmenen vuoden aikana on tapahtunut mielenkiintoisia muutoksia Suomen kielikartalla. Asukasmäärän lisääntyessä kaikkien kielten käyttäjien määrät ovat lisääntyneet, vain ruotsin kielen käyttäjien määrä on hieman vähentynyt. Suomessa oli vuonna 2002 yli 20 kieltä, joiden puhujia oli enemmän kuin 1 000. Suomen ja ruotsin asema on pysynyt kutakuinkin ennallaan. Venäjän ja viron puhujien määrät ovat lisääntyneet. Nämä kielet ovat jo useana vuonna olleet kolmannella ja neljännellä sijalla kielitilastossa ja näyttävät siis naapurikielinä vakiinnuttaneen asemansa Suomessa. Kymmenen joukkoon on 1990-luvulla tullut viron lisäksi somali. Englanti on säilyttänyt asemansa.

Puhujamäärältään suurimman 20 kielen joukkoon ovat tulleet myös albania, kurdi, serbokroaatti (sisältää todennäköisesti serbian, kroaatin ja bosnian puhujia) thai ja persia (farsi). 20:n joukosta ovat pudonneet japani, kreikka, unkari, italia, norja ja tanska, vaikka näiden puhujamäärät ovat tietenkin nekin lisääntyneet Suomessa, norjan ja tanskan kuitenkin kaikkein vähiten. Kaikkiaan Suomessa on nyt noin 50 kieltä, joiden puhujia on enemmän kuin 100, 1990-luvun alussa niitä oli vain 30. Somali ja albania eivät tuolloin esiintyneet ollenkaan Suomen tilastoissa. Useimmat tilastoihin nousseet kielet, jotka eivät ole mukana taulukossa, ovat Afrikan ja Aasian kieliä, kuten khmer, nepali, kikuju, akan, amhara tai lingala, mutta myös Euroopan kieliä, kuten ukraina ja sloveeni.

Suurimmat kielelliset muutokset ovat sidoksissa eräiden Euroopan ja Afrikan alueiden poliittiseen tilanteeseen, kuten esimerkiksi venäjän, viron, somalin ja albanian osuuden kasvaminen osoittaa. Kuten 1960-luvun Ruotsissa syntyi suuri suomalais- ja jugoslavialaisvähemmistö ja Tanskassa turkkilaisvähemmistö, Suomeen on viime vuosina asettunut venäjän- ja somalinkielisiä, joiden määrä on suhteellisesti suurempi kuin muissa Pohjoismaissa.

Kielitilastoja tarkasteltaessa on kuitenkin syytä olla kriittinen. Sinänsä huolellisesti laaditut tilastot voivat antaa vain hyvin yleisluontoisia tietoja yksilön kielitilanteesta ja ryhmien kielenkäytöstä. Äidinkielen käsite ei nimittäin ole yksioikoinen, eikä ihmisten ole aina helppo vastata siihen, mikä on tai mitkä ovat heidän äidinkielensä. Vastauksien tulkitseminen ei siten Suomessakaan voi olla yksioikoista, vaikka täällä on äidinkieltä koskevien tietojen kerääminen ollut tapana jo kauan. Sitä paitsi tilastoissa yhden kielen alla voi olla useita kieliä, kuten saamen kielten tai serbokroaatin tilastointi osoittaa.