|
|
 |
Olin hieman yli puolitoistavuotias, kun kävimme hevosella ajaen Saarijärvellä. Itse en matkasta juuri mitään muista, mutta äiti jutteli siitä usein. Matkantekoon kului kaksi päivää kumpaankin suuntaan, sillä matkaan kertyi perille noin 90 kilometriä. Me yövyimme mennen tullen Puuppolan kievarissa. Hevonen oli nuori tamma, joka ei ollut koskaan nähnyt autoa. Siksi isää jännitti sen käyttäytyminen, mikäli matkalla sattuisi tulemaan auto vastaan. Näin tapahtuikin Uuraisten ja Saarijärven välillä. Molemmat pysähtyivät, jolloin isä päästi hevosen aisoista irti ja jäi pitelemään sitä suupielestä paikoillaan, kunnes auto ajoi ohitse. Kaikkien ihmeeksi hevonen ei pelännyt lainkaan, se vain katseli rauhallisena ohi ajavaa hökötystä, joka pörisi ja savusi mennessään. Autossa olleista joku heitti herjan: "Taitaakin olla mies, joka pelkää autoa, ei hevonen." Tämä kiukutti isää aika lailla, vaikka huomautus lieneekin ollut lähinnä leikinlaskuksi tarkoitettu. Isällä oli syynsä tähän varovaisuuteen, sillä äiti odotti minulle veljeä syntyväksi lähikuukausien aikana, eikä isä halunnut äidin takia riskeerata yhtään. Tämä oli ainoa auto, minkä me kohtasimme koko matkan aikana. Näin pientä oli autoliikenne vuonna 1921 Jyväskylän ja Saarijärven välillä. Tähän
matkaan liittyy toinenkin muisto, josta äiti usein kertoi.
Se koskee koiranpentua, jonka saimme Saarijärveltä mukaamme.
Tähän pentuun minulla liittyykin ainoa pieni muistikuvan
häivähdys koko matkasta. Olen muistavinani väläyksen
siitä, kun pentu nostettiin kuljetuskoppaansa. Äiti nauroi
usein kuinka tiiviitä poikia me pennun kanssa olimme, sillä
kumpikaan meistä ei matkan aikana kastellut "housujaan
" Vasta Puuppolan kievarissa me pissasimme samanaikaisesti
kuin yhdestä sopimuksesta. Samoin säästimme nämä
asiat loppumatkallakin vasta kotona toimitettavaksi. Paljon on autoliikenne
maanteillä kasvanut 70 vuodessa, eikä sieltä tahdo
enää hevoselle tilaa löytyä.
|
