K U L T T U U R I N  K E S K I - S U O M I  - P O R T A A L I
A R T I K K E L I T







VELI SAARI
Keski-Suomen luonnon historia

FL, kasvitieteen lehtori
Bio- ja ympäristötieteen laitos, Jyväskylän yliopisto

Muuramenharjun lakea. Kuva: Veli Saari, 2000. Muuramen kuntakeskuksen eteläpuolella  sijaitsevalta Muuramenharjulta avautuu keskisuomalaista luontoa hyvin edustava maisema. Muuratjärven eteläpuolella on metsämaisema. Idässä Päijänne on hallitseva maisemaelementti. Niemien ja lahtien kuvioima Pohjois-Päijänteen sokkeloinen ranta ulottuu lähelle Muuramenharjua Hautalahdessa. Taivaanranta piirtyy katsojan silmiin tasaisena. Tasoittunut maisemakuva on vuosimiljoonien kulutuksen tulosta. Yksityiskohdissaan korkokuva on kuitenkin hyvin vaihteleva. Kovat kivilajit ovat jääneet ympäristöään korkeammiksi mäiksi. Rikkonaisen kallioperän heikkouskohdat ovat syvemmälle kuluneita altaita. Altaat ja maastomuotojen salpaamat painanteet ovat järviä. Erityisesti Pohjois-Päijänteellä näkyy mannerjään liikkeen suuntaisia järven selkiä ja lahtia, jotka ovat jään laaksoiksi kuluttamia kalliohalkeamia. Jäätikön tulosuunnassa poikittain sijaitsevien kalliolaaksojen tulosivut ovat jyrkkiä ja muodostavat Pohjois-Päijänteelle luonteenomaisia kalliorantoja. Kalliojyrkänteet ovat voineet syntyä myös maankuoren liikkeiden aiheuttamina siirroksina

takaisin

Mannerjää kallioperän paljastajana ja peittäjänä

Jäkälöitynyt silokallio Muuratsalon Lullinvuoressa. Kuva: Veli Saari, 1996
Suomen kallioperä on ikivanhaa peruskalliota. Muualla maapallolla peruskallio on nuorempien kerroskivilajien ja paksujen maakerrosten peittämä. Suomessa useat jääkaudet ovat kuljettaneet aiemmin kallioperää verhonneet ainekset kauas rajojemme ulkopuolelle. Jääkaudet eivät kuitenkaan jättäneet peruskalliota paljaaksi. Kalliota verhoaa lähes kauttaaltaan viimeisen jääkauden tuottamat ainekset.

                 
                            
Jääkausi alkoi noin 70 000 vuotta sitten. Ilmasto viileni ja mannerjäätikköä alkoi muodostua Ruotsin ja Norjan tuntureilla. Kaikki talven aikana satanut lumi ei viileän kesän aikana ehtinyt sulaa, vaan lunta kertyi paksuja kerroksia. Vähitellen alimmat lumikerrokset puristuivat jääksi ja alkoivat virrata alavammille seuduille.

Jää raastoi kiviainesta mukaansa. Heikon rikkonaisen kallion jää kuori ja kovan ehyen kallion se hioi. Samalla jään kuljettama kiviaines hioutui kallioperää vasten. Jään sulaessa kiviaines kerrostui kalliota peittäväksi useita metrejä paksuksi  moreeniksi, joka sisältää kallioperän murskautumistuotteita kaikkina raekokoina kulmikkaista kivilohkareista aina hienoon saviainekseen saakka. 

Pohjois-Päijänteen rantakalliota Mämminiemessä. Kuva: Jaana Ojala,1993. Jään sisässä saattoi kulkeutua suuriakin kivijärkäleitä, joita maastossa näkee siirtolohkareina. Yleensä moreeni tasoittaa kallioperän muotoja, mutta paikoin moreenikummut ja pitkänomaiset moreeniselänteet eli drumlinit lisäävät pinnanmuotojen vaihtelua. Paljasta kalliota näkyy vain kallioseinämissä ja rantavaiheiden huuhtomilla rinteillä ja mäkien lakiosissa. Pohjois-Päijänteen mäkisessä maastossa kalliopaljastumia on harvinaisen paljon. Rantamaisemassa näkyy monin paikoin jään hiomia ja aallokon paljastamia silokallioita.

sivun alkuun

Maa vapautuu jään kahleista                                                              

Yoldiameri 10 000 vuotta sitten. Kuva Maanmittauslaitos. Mannerjää perääntyy 
Jäätikkö alkoi pienetä, kun ilmasto lämpeni ja vuotuinen sulaminen ylitti talvella kertyneen lumen määrän. Mannerjäätikön peräytyvä reuna saavutti eteläisen Suomen lähes 13 000 vuotta sitten. Jäätikön reuna alkoi peräytyä Salpausselkäasemistaan 11 400 vuotta sitten. Myöhäisjääkausi päättyi ja jääkauden jälkeinen aika alkoi. Ilmasto lämpeni nopeasti ja muuttui nykyisen kaltaiseksi. Peräytyvää jäätikköä seurasi valtameriyhteydessä lainehtiva suolainen Yoldiameri.

Kun mannerjää oli peräytynyt Jyväskylän-Muuramen tienoille, ilmasto tilapäisesti kylmeni ja jäätikön sulaminen hidastui. Mannerjään reuna pysytteli Muurame-Jyväskylä-Laukaa-linjalla noin sadan vuoden ajan. Jään reunan eteen jäätikkölahden äärelle kasautui Salpausselkien tapainen Sisä-Suomen reunamuodostuma, joka kulkee Satakunnan Kankaanpäästä Näsijärven, Jämsän ja Jyväskylän kautta Laukaasen. Reunamuodostumassa on mannerjäätikön reunaan kasautunutta moreenia ja soraa. Muuramenharju ja Jyväskylän Harju ovat reunamuodostuman osia. Muuramenharju kasvoi jäätikön edustalle veden pinnan tasolle ja vietti loivasti jäätiköstä pois päin. Reunamuodostuman itärinteeseen jäätikön sulamisvedet kasasivat soraa ja hiekkaa. Sulamisvesien kuljettamat hienoimmat ainekset laskeutuivat kaukana suistosta järvialtaan pohjaan kasvattaen Päijänteen rantasavikoita.

Muuramenharjun laki edusti korkeinta rantaa ja sitä korkeammalle yli 150 metriä kohoavat mäet, kuten läheinen Härkövuori (205 m mpy), olivat Yoldiameren saaria. Huuhtoutumisraja voi maastossa näkyä paljaana kalliona, kivikkovyönä tai törmänä. Korkeimman rannan yläpuolelle kohoavien mäkien laet ovat vesien kivisiksi huuhtomia rinteitä ravinteisempia. Esimerkiksi Härkövuoren laki kasvaa kuusimetsää ja huuhtoutuneet rinteet mäntymetsää. Ilmasto oli jäätikön äärellä ankara, ja paljaalle maalle levittäytyi pohjoisia tunturikasveja ja itäisiä kylmänkestäviä arokasveja.

 Korkeimman rannan rantatyypit. Kuva Keski-Suomen seutukaavaliiton julkaisusta nro 73B/1985. Keski-Suomen liitto.

Jään sulamisvedet kerääntyivät mereen laskeviksi jäätikköjoiksi. Osa jään sulaessa vapautuneesta kiviaineksesta joutui sulavesivirtoihin. Kivet pyöristyivät ja kivianes huuhtoutui ja lajittui vesivirrassa. Virtauksen heiketessä jäätikköjokien pohjalle kerrostui soraa ja hiekkaa pitkiksi ja korkeiksi selänteiksi eli harjuiksi. Harjujen suunta on jään peräytymissuunta kaakosta luoteeseen. Sulavesivirtoihin saattoi kulkeutua jäälohkareita, jotka hautautuivat soraan ja hiekkaan. Jään myöhemmin sulaessa harjuun syntyi kuoppa eli suppa.

sivun alkuun

Jäätikkökielekkeet muodostavat harjuja
Vaikka jäätikkö suli, sen pohjaosat jatkoivat liikettä kasautumisalueelta jäätikön reunoille. Jäätikkö liikkui luoteesta kaakkoon jopa satoja kilometrejä leveinä viuhkamaisina kielekevirtoina. Keski-Suomeen ulottui kaksi erillistä jäätikkökielekettä. Jämsä ja Keuruu kuuluivat ns. Näsijärven-Jyväskylän kielekevirtaan. Suurinta osaa Keski-Suomea peitti ns. Järvi-Suomen kielekevirta. Runsaasti harjuja syntyi kielekevirtojen keskiosiin kuten Keuruulle, Jämsänkoskelle ja itäiseen Keski-Suomeen. Harjuainesta kasautui runsaasti kielekevirtojen rajakohtaan ns. saumamuodostumana. Laukaan, Sumiaisten, Konginkankaan ja Kyyjärven kautta kulkevat harjut kuuluvat saumamuodostumaan. Harjuja on vähän Sisä-Suomen reunamuodostuman kaakkoispuolella, nykyisen Päijänteen alueella, missä jään virtaus oli heikkoa ja missä Jämsästä Laukaaseen, ja myöhemmin Konnevedelle saakka ulottui jo varhain jäätikön sisään pistävä meren lahti.

Harjumaiseman muodostojen jakautuminen Keski-Suomessa Kontturin mukaan. Keski-Suomen seutukaavaliiton julkaisu 63B/1981. Keski-Suomen liitto. 

Maa kohoaa
Jääkauden aikana maan kamara ei jaksanut kannatella noin kolme kilometriä paksun jäätikön painoa vaan vajosi. Jääkauden jälkeen Itämeri olikin nykyistä laajempi ja peitti suuren osan Suomea. Jäätikön sulaessa taakka keveni ja maa alkoi kohota entiseen asentoonsa, vedenpinta näennäisesti laski. Keski-Suomen pohjoisosissa jäätikön myöhempi sulaminen hidasti maan kohoamista. Itämeren vesiyhteys valtamereen umpeutui ja Yoldiamerestä tuli noin 10 600 vuotta sitten makea sisäjärvi, Ancylus-järvi. Ancylusjärven alkuvaiheessa vedenpinnan lasku hidastui ja Keski-Suomessa ehkä pysähtyi. Tällöin syntyi maastossa verrattain helposti erottuva muinaisranta, ns. Ancylusraja. Muuramenharjulla Ancylusrajan korkeus on noin 123 m ja näkyy rinteen ylimpänä törmänä. Ancylusrajan alapuolella rinne viettää loivana terassina.

Metsäkasvillisuus valtasi paljastuneet maat. Aikaisempi lajisto sai väistyä. Aluksi metsät olivat matalia koivumetsiä. Vähitellen metsissä alkoi esiintyä mäntyä ja noin 10 000 vuotta sitten metsät muuttuivat mäntyvaltaisiksi.

sivun alkuun
  
Vesien laskusuunnan muuttuminen pohjoisesta etelään

Ancylusjärvi noin 9000 vuotta sitten. Kuva Maanmittauslaitos.Päijänne ja Keitele kuroutuivat Ancylusjärvestä noin 10 000 vuotta sitten, ja näiden suurten järvien itsenäinen kehitys alkoi. Keski-Suomen eteläosissa maan kohoaminen oli nopeaa ja aiheutti vesien virtauksen etelästä pohjoiseen. Päijänne, Keitele ja Kolima laskivat Kalajoen kautta Pohjanlahteen. Maan voimakas kohoaminen pohjoisessa Keski-Suomessa johti lasku-uoman mataloitumiseen. Vedenpinta Päijänteessä alkoi nousta ja mm. Muurasjärvi monien muiden järvien ja lampien ohella oli Päijänteen lahti. Laajasta, yhtenäisestä suurjärvestä on käytetty nimitystä Muinais-Päijänne

Vedenpinta oli huipussaan 8 500 – 6 900 vuotta sitten. Muinais-Päijänteen ranta on Ancylusrajan ohella toinen selvästi erottuva muinaisranta. Muinais-Päijänteen törmäranta on Muuramenharjussa noin 100 metriä mpy. Vedenpinta oli silloin yli 20 metriä nykyisen Päijänteen pintaa korkeammalla. Valtatie numero 9 sijaitsee Muuramen keskustassa Muinais-Päijänteen pinnan alapuolella. Muuramenharjun kohdalla tie nousee Ancylusrajan ja Muinais-Päijänteen rannan väliselle tasanteelle. Niittyahon kohdalla tie nousee Ancylusrajan yläpuolelle. Muinais-Päijänteen törmärannan alapuolella Muuramenharjussa on loivasti viettävä terassiosa, jossa nykyisin kulkee Jämsän-Jyväskylän rautatie.

Muinais-Päijänteen vedet mursivat 6900 vuotta sitten lasku-uoman Kymijokeen ja pohjoinen Pihtiputaalla ollut lasku-uoma kuivui. Suurjärven vedenpinta laski aluksi nopeasti, myöhemmin hitaasti. Useat järvet menettivät Muinais-Päijänneyhteytensä, ja Päijänne sai nykyisen muotonsa.

sivun alkuun

Nykyinen luonto vakiintuu
Muinais-Päijännevaihe oli ilmastollisesti edullista. Keskilämpö oli kaksi astetta nykyistä korkeampi. Metsistä kehittyi lehtipuuvaltaisia, koivusta tuli jälleen valtapuu. Maahamme virtasi eteläistä kasvilajistoa. Jalot lehtipuut olivat tärkeitä metsän muodostajia parhailla mailla. Vuorijalava, lehmus ja pähkinäpensas olivat todennäköisesti Päijänteen rantametsien muodostajia. Jaloista lehtipuista on metsissämme säilynyt vain rippeet.

Peuralamminneva, Kyyjärvi. Kuva: Veli Saari, 1999 Soistuminen oli nopeaa. Alavat metsäiset maastot vettyivät ja soistuivat. Suot olivat aluksi reheviä korpia, ruohoisia nevoja tai runsasravinteisia lettoja. Soistuneista painanteista suokasvillisuus levittäytyi ympäröiviin metsiin. Turpeen kasvaessa paksuutta suot karuuntuivat. Päijänteen ympäristössä soita oli alunperinkin vähän, mutta nekin ihminen on lähes totaalisesti raivannut pelloiksi tai ojittanut metsiksi.

Noin 6000 vuotta sitten ilmasto muuttui kosteammaksi ja viileämmäksi. Seuraavina vuosituhansina kuusi levisi muiden puulajien joukkoon ja valtasi tuoreet maat. Hiekka- ja sorakankailla, kuten Muuramenharjulla, mänty säilytti valtapuuasemansa. Ilmasto viileni vielä noin 700 eKr. ja soistuminen jatkui. Metsät olivat synkimmillään Kristuksen syntymän aikoihin, ennen kuin ihmisen jälki maisemassa alkoi näkyä. Salaman sytyttämät kulot katkaisivat metsien luontaisen kehityksen. Paloherkimpiä olivat Muuramenharjun tapaiset mäntykankaat. Vanha männikkö kuitenkin harvoin paloi kokonaan, vaan osa männyistä jäi eloon uutta taimikkoa siementämään. Runkojen tyvelle saattoi jäädä palokoroja muistoksi palosta.

sivun alkuun

Tulevaisuuden näkymät
Viime vuosisatoina ihminen on kiihtyvällä vauhdilla muuttanut elinympäristöjä ja muovannut maisemakuvaa. Ihmisen vaikutus on monella tavalla ollut ennalta arvaamatonta ja tapahtuu jopa ilmakehämuutosten kautta. Geologien käsitysten mukaan elämme jääkausien välistä lämmintä kautta, ja kasvihuoneilmiöstä huolimatta ilmaston viileneminen on odotettavissa ehkä 10 000 vuoden kuluttua.


Veli Saari 10.1.2001




KIRJALLISUUS
Hirvas, Heikki ja Nenonen, Keijo, Jääkautta etsimässä. – Helsinki 1990.
Kontturi, Osmo, Kulttuuri-Suomen harjumaiseman tilan kehitys ja sitä kontrolloivat tekijät. Valtakunnallinen harjututkimus. Raportti 12. Joensuu 1980.
Kontturi, Osmo ja Lyytikäinen, Ari, Keski-Suomen harjuluonto. – Keski-Suomen seutukaavaliitto, julkaisu 63, sarja B. Jyväskylä 1981.
Lehtinen Martti, Nurmi, Pekka ja Rämö, Tapani (toim.), 3000 vuosimiljoonaa, Suomen kallioperä – Suomen Geologinen Seura. Jyväskylä 1998.
Rankama, Kalero (toim.), Suomen geologia. Helsinki 1964.
Ristaniemi, Olli, Keski-Suomen muinaisrannat. – Keski-Suomen seutukaavaliitto, julkaisu 73, sarja B. Jyväskylä 1985.
Ristaniemi, Olli, Itämeren korkein ranta ja Ancylusraja sekä Muinais-Päijänne Keski-Suomessa. – Turun yliopiston Julkaisuja Sarja C 59.Turku 1987.
Saari, Veli, Keski-Suomen luonnon historia. - M. Jokipii (toim.) Keski-Suomen historia 1: 11-29. Keski-Suomen liitto. Jyväskylä 1999.
Taipale, Kalle ja Parviainen Jouko T., Jokamiehen geologia. – Kirjayhtymä Oy. Sulkava 1995.
Taipale, Kalle ja Saarnisto, Martti, Tulivuorista jääkausiin: Suomen maankamaran kehitys. Porvoo 1991.
Vasari, Yrjö, Jääkauden jäljiltä. – P. Havas (toim.) Suomen luonto 1:99-125. Kirjayhtymä. Helsinki 1979.


ELEKTRONISET TIEDONLÄHTEET
Mikroliitti Oy/Timo Jussila. Suomen esihistorian kronologiataulukko versio1.0. http://www.dlc.fi/~microlit/aikakaa/aikakaaf.htm.

[tulosta artikkeli]

sivun alkuun
takaisin