F i n n i c a



Intendentti Kirsi Liimatainen, Mobilia
Perinneyhdyshenkilö, Olavi Pakarinen, Kaakkois-Suomen tiepiiri
Tielläkulkijoiden opastaminen 1550 - 1930-luvuilla






Tielläkulkijoiden opastaminen on kehittynyt menneinä vuosisatoina liikkumisen lisääntymisen ja sen mukana syntyneiden tarpeiden myötä. Ensimmäiset "matkaoppaat" tulivat käyttöön jo 1550-luvulla. Varsinaisesti teiden varsilla oppaina olivat 1600 - 1800-luvuilla peninkulmapatsaat, tienviitat ja virstanpatsaat sekä 1800-luvun lopulla kilometripylväät. Liikennemerkit otettiin käyttöön vasta 1920-luvulla.

Tässä artikkelissa kerrotaan pääpiirteissään tielläkulkijoiden opastamisen historian alkuvaiheet 1550-luvulta 1930-luvulle. Artikkelin kirjoittajilla on tekeillä aiheeseen liittyvä laajempi, nykypäivään ulottuva tutkimus, joka valmistuu vuoden 2002 aikana.

(Vanha suomalainen peninkulma, n. 6 km, oli käytössä 100 vuotta. Ruotsalaiseen peninkulmaan, 10,686 km, siirryttiin vuonna 1655. Peninkulma-sana juontuu vanhan väittämän mukaan "penin eli koiran kuulemasta": koiran haukunta kuuluu noin 10 km sopivassa säässä ja maastossa.)



artikkelin alkuun


TIESTÖN MITTAAMINEN

Yleisiä teitä myöten on kuljettu Suomessa yli 1000 vuotta. Jo nuoremmalla rautakaudella eli 800-luvulla jKr. Vanajan Hämettä ja Aurajokilaaksoa yhdisti tieyhteys. Kulkureitit olivat 1500-luvulle asti lähinnä vain ratsupolkuja. Muinoin tiestön etäisyyksiä ei tunnettu ja käytettiin esimerkiksi aikaa tien mittaajana. Puhuttiin päivämatkoista ja jotta reitti ei unohtuisi matkaajalta, niin hän "veisti pilkat pitkin maita, rastit vaaroihin rakensi". Liikenteen lisääntyminen ja maanteitten hoito edellyttivät tarkkaa ja laajaa tiestön tuntemusta. Tuolloin havaittiin, että tiet oli mitattava.



Tiestön ensimmäinen mittaus 1500-luvulla

Ensimmäisen kerran Suomen tieverkko mitattiin ja tiestöstä tehtiin luettelo (majapaikat ja niiden keskinäiset etäisyydet) Kustaa Vaasan toimesta vuosina 1555 - 56. Mittayksikkönä käytettiin vanhaa suomalaista peninkulmaa. Mittaus oli epätarkka, sillä peninkulman pituus vaihteli eri seuduilla.



Tiestön toinen mittaus 1600-luvulla

Vielä 1600-luvun alkupuolellakin tiet olivat pikemminkin ratsuteitä, mutta oli jo myös vaivalloisesti kuljettavia epätasaisia, mutkaisia ja kivikkoisia kärryillä kuljettavia "valtateitä". Liikkuminen oli selvästi lisääntynyt ja 1600-luvun puolivälissä päätettiinkin kestikievarilaitoksen myötä mitata yleiset tiet jo toisen kerran.

Kestikievarijärjestyksessä vuodelta 1649 mainitaan peninkulman välein pystytettävät kivet tai merkit. Peninkulmapatsaat tehtiin kivestä tai puusta, niihin merkittiin Ruotsin kruunu, kuninkaan nimi, peninkulmamäärä ja maaherran nimikirjaimet ja patsaat sijoitettiin teiden varsille 1/4 peninkulman välein. Sekä tiestön kehityksen että peninkulmapatsaiden myötä hallintovirkamiesten ja sotilaiden tiellä liikkuminen helpottui 1600-luvun lopulla. 1700-luvun puolivälissä Suomessa päästiin kulkemaan jo "valtateillä" nelipyöräisillä vaunuilla.

(Kestikievarit olivat yleisten teiden varsille, määrätyn välimatkan päähän (noin kaksi peninkulmaa eli noin 22 km), perustettuja majataloja matkailijoiden käyttöön: tarjosivat yösijan ja aterian määrättyä maksua vastaan sekä kyydin hevosella tai veneellä seuraavaan kievariin tai vastaavalle etäisyydelle muuhun paikkaan.)



Tiestön kolmas ja neljäs mittaus 1800-luvulla

Hattujen sodan päättyessä vuonna 1743 oli jäänyt ns. Vanha Suomi Venäjän puolelle. Kolmannen tiestönmittauksen, virstanmittauksen, määräsikin Venäjän keisari Nikolai I manifestillaan suoritettavaksi vuonna 1827. Vaikka sinänsä teiden rakentaminen ja hoito olivat maata omistavan väestön huolena, virstanpatsaiden pystytys suoritettiin valtion varoilla. Alkupisteinä olivat Pietari, Helsinki ja läänien pääkaupungit. Tiestö merkittiin viitoilla, peninkulmapatsailla ja kestikievareita osoittavilla puisilla patsailla. Kivisiä patsaita ei enää 1800-luvulla tiettävästi käytetty.

Neljäs mittaus aloitettiin Venäjän keisari Aleksanteri III määräyksestä vuonna 1888. Tuolloin siirryttiin uuteen mittajärjestelmään, kilometreihin.

(Venäjän virsta oli 1066,8 m.)



Tiestön viides mittaus 1900-luvulla

Ensimmäisillä, harvalukuisilla autoilla ajeltiin 1900-luvun alussa. Teiden rakentaminen ja hoito siirtyi maanomistajilta valtion ja käytännössä Tie- ja vesirakennusten ylihallitukselle tehtäväksi vuoden 1918 tielain nojalla, joka astui voimaan 1921. Aikaisempien tienpitäjien tavoin myös TVH oli kiinnostunut tiestönmittauksesta. Suomen tieverkko mitattiin teräsnauhalla, käsipelin viidennen kerran 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa. Nimitys kilometripylväs tuli tuolloin patsas-sanan tilalle.

Käyttöön tulivat kolmenlaiset kilometripylväät: Päätiet varustettiin litteillä ylöspäin kapenevilla kivipylväillä, joissa lukemat olivat alakkain. Muut vilkkaat tiet poikkileikkaukseltaan neliönmuotoisilla, tasapaksuilla kivipylväillä, jotka asetettiin tiehen nähden kulmittain. Lukemat tulivat eri sivuille, jolloin kuljettaja joutui vilkaisemaan taakseen nähdäkseen etäisyyden seuraavaan liikennekeskukseen. Vähäliikenteisimmille yleisille teille pystytettiin puupylväät ja ratakiskosta valmistettu uusi pylväsmalli otettiin käyttöön vuonna 1938.



artikkelin alkuun


ENSIMMÄISET MATKAOPPAAT

Kuninkaan virkamiehillä oli käytössään teiden ja niiden varsilla olevien majapaikkojen luettelot jo vuoden 1556 jälkeen. Maanteiden mittausten ja karttojen kehittymisen myötä alkoi syntyä myös yleisölle suunnattuja matkaoppaita ja tiekarttoja. Ensimmäisiä karttoja olivat ruotsinkieliset "Post och vägkarta 1846 - 48 över stor fyrstendömed FINLAND", "Jernvägs och Reskarta över FINLAND" (1875) ja "Numer karta till WÄGWISAREN i FINLAND" (1877). Suomen Matkailijayhdistys julkaisi vuoden 1909 tilanteesta Suomi Kartaston.



artikkelin alkuun


VIITOITUS

"Siihen, mistä tie poikkeaa kaupunkiin, pitäjään, pajastoon, satamaan tahi muuhun tiettävään paikkaan, pantakoon merkki osoittamaan mihin paikkaan se tie menee."

Tämä ensimmäinen teiden viitoittamiseen liittyvä maininta on Ruotsin Valtakunnan laissa vuodelta 1734.

Myös Keisari Nikolai I määräsi vuoden 1827 manifestissa, että virstanmittauksen lisäksi myös tiet oli varustettava viitoilla. Tienpitäjien käyttöön oli annettu jo muutama vuosi aikaisemmin tienviittojen tyyppipiirustus: pylväiden pohjaväri oli punainen ja viitan valkoinen. Seuraavan kerran teiden viitoitusta ohjattiin vuoden 1883 asetuksella.

Viitoituksen tarve lisääntyi erityisesti 1920-luvulla, jolloin nopeudet kasvoivat ja matkustettiin pitkiä matkoja. Sekä vuoden 1921 tielaissa että vuoden 1927 tieliikennelaissa annettiin määräykset viittojen käytöstä. Viitoitus oli tieviranomaisillekin tuolloin uusi asia ja jo vuonna 1926 TVH valmisti rautaisen tienviitan tyyppipiirustukset. Näitä tienviittoja sijoitettiin 1920-luvun lopulla ja 1930-luvulla yleisten teiden risteyksiin ja liittymiin. Viitoitusta oli vielä kovasti paranneltava, sillä merkittävät kaukokohteet jäivät opastamatta. Tiet luokiteltiin vuonna 1938 valtateihin ja A-, B- ja C-luokan kantateihin sekä kunnan- ja kyläteihin. Nämä tiet saivat omat viitoituksena. Myös kilometripylväiden lukemia muutettiin viitoituksen mukaan pitkäjänteisemmäksi 1930-luvun lopulla, jolloin vuonna 1938 oli TVH:ssa laadittu uusi kaukoliikennettä paremmin palveleva viitoitus.



artikkelin alkuun


LIIKENNEMERKIT

Hevosaikakaudella sekä nopeudet että liikennemäärät olivat alhaisia. Tuolloin ei vielä tarvittu liikennettä ohjaamaan varsinaisia liikennemerkkejä. Vuosisadan vaihteessa oli käytössä vain yksi kieltotaulu ja tavallaan myös "nopeusrajoitus": " Kahdenkymmenen päivän sakon uhalla kielletään juosten ajo sillalla". Kiellolla oli painavat perusteet: Hevosen juostessa silta alkoi värähdellä pystysuunnassa ja palkkien mutterit löystyivät. Myös pinta kului.

Tienviittojen tavoin myös liikennemerkit olivat tarpeellisia, kun autoliikenne yleistyi teillämme. Ensimmäisen kerran liikennemerkit mainitaan vuoden 1921 laissa: "Varoitustauluja asetetaan vähintään 50 m päähän sellaisista paikoista maantiellä, missä erityisen varovasti on kuljettava". Tuolloin otettiin laissa annettujen ohjeiden mukaisesti käyttöön vain yksi merkki: valkoinen, avoin varoituskolmio. Sillä varoitettiin kaikista mahdollisista vaaroista: mutkasta, kuopasta, risteyksestä jne. Myös kansainväliset varoitustaulut hyväksyttiin Suomen teille 1920-luvulla, mutta ne eivät yleistyneet.

Liikennemerkki haki muotoaan 1920-luvulla: varoitusmerkin koko pieneni ja materiaalina oli sekä puu että rauta. Muutaman vuoden kuluttua valkea kolmio maalattiin Ruotsista saadun mallin mukaan punaiseksi.

Seuraava liikennemerkkiasetus annettiin vuonna 1937, jonka myötä käytössä oli jo kaikkiaan 30 merkkiä. Kuhunkin kuuteen varoituskolmioon maalattiin oma vaarasta varoittava symbolinsa. Tuolloin tulivat käyttöön myös pyöreät kielto- ja rajoitusmerkit.

(Kievarikyydillä saattoi matkata runsaat 100 km vuorokaudessa.)

(Varoitustaulussa oli valkoiseksi maalattu varsipylväs ja päässä oleva kolmio oli muodostettu noin 12 cm levyisistä ja 1 m pituisista valkoiseksi maalatuista laudoista.)

(Kansainväliset varoitustaulut: kuoppa, tienmutka, rautatien ylimenopaikka ja tienristeys.)



artikkelin alkuun


KIRJALLISUUTTA

Tiellä kulkijoiden opastamiseen liittyvää kirjallisuutta on hyvin vähän. Varhaisvaiheista kertovia tiehistorioita esim.:

Viertola Juhani, Suomen teiden historia I, Pakanuudenajalta Suomen itsenäistymiseen, Tie- ja vesirakennusten ylihallitus, Helsinki 1984.

Masonen Jaakko, Antila Kimmo, Kallio Veikko, Mauranen Tapani (toim.) Soraa, työtä, hevosia, Tiet, liikenne ja yhteiskunta 1860 - 1945, Tielaitos, Helsinki 1999.



artikkelin alkuun


KIRJOITTAJAT

Kirsi Liimatainen (s. 1967), intendentti, FM, Mobilia auto- ja tiemuseo, 1996-. Vastaa kokoelmahallinnosta, tutkimusprojekteista, kouluttamisesta, tietopalvelusta sekä www-sivuista.

Olavi Pakarinen (s. 1939), perinneyhdyshenkilö, rakennusmestari, Tiehallinto, Kaakkois-Suomen tiepiiri, 1957-. Yhdeksän tiepiirin hallinnossa toimivat perinneyhdyshenkilöt huolehtivat oman varsinaisen työnsä ohessa piirin tieperinteen tallentamisesta, kokoelmista, tiemuseokohteista ja uusien museosilta- ja museotiealoitteiden selvityksestä ja esittelystä sekä tiedottavat perinnetoiminnasta.



artikkelin alkuun






webdesign © Päivi Hintsanen 2001
© Finnica