P U H E T T A   J A   P O H D I N T A A   S U O M A L A I S U U D E S T A
Näkökulmia suomalaisuuden tutkimukseen ja ymmärtämiseen




ERKKI PIHKALA
Suomalaisuus ja suomenmaalaisuus

Esitelmä Jyväskylässä 9.4.1999

Professori, Helsingin kauppakorkeakoulu



Kansainvälisen kanssakäymisen raju lisääntyminen ja Suomen jäsenyys EU:ssa sekä näihin liittyvä kansallisvaltion olemuksen hämärtyminen ovat 1990-luvulta lukien aiheuttaneet suuria muutoksia suomalaisten suhteissa muihin kansoihin. Tämä on puolestaan johtanut siihen, että "suomalaisuutta" ymmärrettynä "suomalaisena suomalaisuutena" joudutaan jäsentämään uudesta aiempaa eurooppalaisemmasta näkökulmasta. Koska ilmaisumuoto "suomalainen suomalaisuus" ja siihen liittyvä henkilötason käsite "suomalainen suomalainen" kuulostavat keinotekoisilta, käytän tässä jatkossa selkeyden vuoksi käsitteitä "suomalaisuus" ja "suomenmaalaisuus". Jälkimmäisillä tarkoitan niitä, jotka eivät ole kielellisesti suomalaisia, vaikka he ovatkin suomalaisia juridisesti, koska he ovat Suomen kansalaisia. Tämä vastaa jo vallitsevaa käytäntöä sikäli, että maamme ruotsinkieliset ovat jo pitkään tehneet eron käsitteiden "finländare" eli "suomenmaalainen" ja "finne" eli suomalainen välillä. "Sana "finne on" jäänyt heillä lähinnä entiseen kielellis-asenteelliseen merkitykseensä.

Suomenkielisellä puolella on puolestaan näihin päiviin saakka haluttu asettaa "suomalaisuuden" alueperiaatteelliseen määritelmään nojautuen yhtäläisyysmerkki juridisen ja kielellisen merkitysten välille, kuten on asianlaita Ahvenanmaalla ja Ruotsissa. Ruotsinkielisillämme on kuitenkin ollut perusteltua tarvetta erotella "suomalaisuus" ja "suomenmaalaisuus" toisistaan. Tämä tarve on nyt tulossa myös suomenkieliselle puolelle siirtolaisuuden kiihtyessä. Lisäksi alkuperäiskansojen oikeuksista lähtevä orgaaninen kansalaisuuskäsitys vaatii sekin käsitteiden kehittämistä ja eriyttämistä.

Ihmisten identiteetin tarpeesta johtuen he ovat yleensä kiinnostuneita vanhempiensa, sukunsa ja heimonsa jne. taustoista postmodernististen elämänasenteiden läpilyönnistä huolimatta. Useimmiten vastaukset saadaan huomaamatta vuosien kuluessa kunkin ikäluokan kasvaessa omaan paikkaansa sukupolvien ketjussa. Aiemmin eläneiden kokemuksilla, eikä kulttuurin ja/tai historian tutkimuksella voida poistaa kunkin sukupolven tarvetta löytää omat vastauksensa ja luoda oma tulevaisuutensa, ts. löytää oma identiteettinsä. Toisaalta vain seuraamalla kehitys- ja muutosprosesseja pitemmän ajanjakson ajalta voimme ymmärtää asioiden nykytilaa, mikä se sitten onkin. Käytännön kannalta katsottuna jokainen sukupolvi määrittelee siis identiteettinsä uudelleen käytettävissä olevan tiedon ja vallitsevien olosuhteiden perusteella. Tämä koskee myös käsitteitä "suomalainen ja suomalaisuus" sekä niiden rinnalla nyt tarvittavia käsitteitä "suomenmaalainen ja suomenmaalaisuus".

Eri ihmisten, ryhmien ja kansojen identiteetin määräytyminen ei kuitenkaan tapahdu tyhjiössä, vaan vuorovaikutuksessa muihin ihmisiin, ryhmiin ja kansoihin. Ulkopuoliset, esim. maahanmuuttajat voivat jopa syrjäyttää vaatimuksineen alkuperäisasukkaat, kuten on käynyt Amerikoissa, Australiassa tai Venäjällä suomalaisugrilaisille kansoille.

Suomessa ruotsinkieliset ovat olleet se ulkopuolinen ryhmä, joka on eniten pyrkinyt vaikuttamaan siihen, miten suomalaiset ovat suomalaisuutensa jäsentäneet. Historiallisesti tämä johtuu siitä, että. Ruotsi valloitti Suomen pitkään ja pysyvästi, ja siksi ruotsalaisuuden ote väistynyt Suomessa vitkaasti, ei vähiten kulttuurin alueella. Suomessa on näin ollen jouduttu käymään kielikeskustelua, jopa kielitaistelua. Kielikeskustelu on viime aikoina vilkastunut ruotsinkielistemme kaksikielistyessä ja etsiessä sen puitteissa uutta identiteettiään ja puolustaessaan historiallisia asemiaan. Suomen- ja ruotsinkielisten ohella keskusteluun "suomalaisuuden" ja "suomenmaalaisuuden" sisällöstä vaikuttavat kuitenkin jatkossa myös ns. EU-kansalaisuus sekä muunkieliset, joita on Suomessa kansainvälisen muuttoliikkeen takia yhä enemmän. On syytä korostaa, että suomalaisten ja suomenmaalaisten välinen raja on kuin veteen piirretty viiva jälkimmäisten vähitellen suomalaistuessa. Näin ei kuitenkaan välttämättä käy tai prosessi on hyvin hidas. Esimerkkinä tästä ovat romanit- eli mustalaiset.


alkuun

Ennen suomalaisuutta

Ristiretkillä Suomeen tuotu kristinusko muokkasi sukuihinsa ja heimoihinsa samaistuville suomalaisille vähitellen uuden identiteetin. Se oli Ruotsin vaikutusalueella roomalaiskatolisuus ja Novgorodin ortodoksisuus. Edellinen oli samalla nimenomaan ruotsalaisuutta ja jälkimmäinen venäläisyyttä. Tämä jako ruotsalaisiin ja venäläisiin oli hyvin voimakas ja kesti pitkään. Vielä 1900-luvun alussa Suomen itärajan tuntumassa ei-ortodokseja sanottiin "ruotseiksi" mm. lehtikirjoituksissa (1). Venäläisyys oli siis ennen vuoden 1917 vallankumousta ja osin nykyään uudelleen etenkin ortodoksisen kirkon piirissä kytketty uskontoon. Saman kaltainen ilmiö on tavattavissa entisen Jugoslavian alueella, jossa käytännössä samaa kieltä serbo-kroatiaan puhuvat jakautuvat serbeiksi, kroaateiksi tai muslimeiksi uskonnon ja/tai kirjaimiston perusteella. Irlannissa sekä etenkin Pohjois-Irlannissa irlantilaiset ankkuroivat identiteettinsä nimenomaan uskontoon erotukseksi englantilaisista.

Keskiajalla esiintyi myös Suomessa pyrkimystä miehittää kirkon ja maallisia virkoja ensisijaisesti maan omilla miehillä katolisen kirkon universaalisuuspyrkimyksistä huolimatta. Tämän ns. indigenaattiperiaatteen menestys Suomessa johtui osin sen syrjäisestä asemasta. Kustaa Vaasan ja hänen poikiensa aikana Suomen aateli kykeni vielä ajamaan Suomen etuja, mutta Nuijasodassa 1595-1597, tuhottiin ensin suomenkielisen talonpoikaiston parhaimmisto ja sen jälkeen aateli laajoissa teloituksissa. Juuri Nuijasodassa Ruotsi alisti suomenkieliset lopullisesti ja asiallisesti osin luterilaisen "puhtaan opin" varjolla.

Ennen kansallisuusaatteen syntymistä aniharva kiinnitti Ruotsissa huomiota kielellisiin eroihin uskonnon rinnalla. Eräs tällainen oli 1630-luvulla kreivi Pehr Brahe, joka havaitsi Ruotsin itärajan takana puhuttavan käytännössä suomea ehdottaen myös tämän alueen liittämistä sen perusteella Ruotsiin.

1600-luvun alun hallintouudistukset sekä Åbo Akademin perustaminen (1640) ja vuoden 1649 koulu-uudistus, jossa ruotsin kieli tuli latinan rinnalle, sitoivat suomenkieliset entistä tiiviimmin ruotsalaiseen kulttuuriin. Näin Suomen sivistyneistö alkoi koostua ruotsalaisten maahanmuuttajien ohella opin tiellä ruotsalaistetuista suomalaisista, joiden sukunimetkin hallinto väänsi latinalais-ruotsalaisiksi. Paradoksaalisesti puhtaan opin levittäminen merkitsi kuitenkin Suomen kirjakielen syntyä Agricolan raamatusta alkaen sekä suomenkielisiä kirkonmenoja. Iso vihan jälkeinen aika muuttoliikkeineen Ruotsista kiihdytti sivistyneistön ruotsalaistumista, joka saavutti huippunsa 1700-luvun lopulla. Esitettiin jopa suunnitelmia rahvaan ruotsalaistamisesta pakollisella ruotsin kielen opetuksella. Ruotsin valtakunnan suomenkielisen vähemmistön asemaan liittyvien ongelmien katsottiin ratkenneen Suomen menetyksen myötä 1809.




alkuun

Fennomaaninen ohjelma

Venäjän keisarikuntaan liittämisen jälkeenkin Suomen hallinto pysyi tiiviisti ruotsinkielisenä. Kiinnostus suomenkieltä ja kulttuuria kohtaan oli tosin virinnyt jo 1700-luvulla ns. fennofiliana. Se kääntyi kuitenkin vasta 1800-luvun puolivälissä mm. J.V. Snellmanin johdolla yleiseurooppalaisten kansallisuusaatteiden vaikutuksesta fennomaniaksi eli poliittisiksi tavoitteiksi suomenkielen nostamisesta sille kuuluvaan asemaan hallinnossa. Suomalaisuusliike vahvistui ratkaisevasti kun osa ruotsalaistetuista säätyläis- ja sivistyssuvuista ryhtyi uudelleen suomalaisiksi. Tässä suomalaisuuden tunnusmerkkinä oli nimenomaan kieli ja suomenmielisyys. Niinpä Isossa Tietosanakirjassa vuodelta 1917 hakusanan "suomalaisuus" kohdalla on merkintä "ks. suomenmielisyys", jonka alla puolestaan käydään läpi suomalaisuusliikkeen siihen astiset vaiheet.

Hallitseva ruotsinkielinen yläluokka teki kaikkensa hidastaakseen hallinnon suomalaistumista. Fennomaaninen liike olisi tuskin onnistunut tavoitteessaan, elleivät venäläiset vallanpitäjät olisi tukeneet suomenkielen asiaa heikentääkseen ruotsalaisuutta uskoen, että maa olisi helpompi venäläistää suomenkielen voiton jälkeen (2). Kielikonservatiivisen hallinnon asteittainen suomalaistuminen alkoi vuonna 1863, mutta vasta vuonna 1902 suostuttiin suomenkielen tasavertaisuuteen ruotsin kanssa; esim. Suomen Pankin hallinto- ja kirjanpitokieli vaihtui vasta 1908 suomeksi. Vuoden 1919 perustuslaissa suomi ja ruotsi määriteltiin kansalliskieliksi ja maa sai kaksi virallista kieltä. Kielestä tehtiin näin keskeinen suomalaisuuteen tai vielä enemmän ruotsalaisuuteen Suomessa liittyvä identifikaatioväline.




alkuun

Ruotsalainen vastarektio

Suomalaisuusliikkeelle kielipoliittisine tavoitteineen syntyi kuitenkin ruotsalainen vastareaktio. Niinpä vuoden 1917 Isossa Tietosanakirjassa on hakusanan "ruotsalaisuus" kohdalla merkintä "ks. ruotsalainen puolue".

Suomen ruotsinkieliset pitivät itseään 1900-luvun alussa yleensä nimenomaan ruotsalaisina, "svenskar", tarkemmin sanoen Ruotsissa asuvan kansankunnan itäisenä haarana. Käsitystä tukivat tuolloin vallitsevat arjalaisuutta ja germaanista erinomaisuutta korostavat rotuopit, joissa suomalaiset luokiteltiin alempiarvoiseen itä-baltilaiseen tai jopa aasialaiseen rotuun kuuluviksi. Näin ollen vuonna 1906 perustettu "Svenska Folkpartiet" oli nimenomaan "ruotsalainen". Samoin toinen laajempi etujärjestö vuodelta 1919, "Svenska Finlands Folkting", on nimenoman Ruotsalaisen Suomen kansankäräjät. Oli siis olemassa ruotsin kieleen ja ruotsalaiseen rotuun ankkuroituva ruotsalainen Suomi, Svensk Finland, erotukseksi suomalaisesta Suomesta. Varsinkin Pohjanmaan ruotsinkieliset pitävät itseään edelleenkin ruotsalaisina, kun taas Etelä-Suomessa hyväksytään ajatus kaksikielisyydestä. Todettakoon kuitenkin, että Ruotsissa mm. Edith Södergran ja J.L. Runeberg on äskettäin katsottu ruotsalaisiksi eikä suomalaisiksi runoilijoiksi.

Ruotsin vallan aikana ja autonomian ajan alkuvuosikymmeninä kaikkia Suomessa asuvia sanottiin kielestä riippumatta suomalaisiksi, "finnar". Tämä ei tyydyttänyt Suomen ruotsalaisia, joten he ottivat 1800-luvulla käyttöön käsitteen "finländare". Käsite "finne" jäi siten tarkoittamaan suomea puhuvia, mikä tosin jätti auki mm. sen, mikä oli suomea puhuva romani. Ruotsinkielisemme yhdistävät käsitteen "finne" myös suomenmielisyyteen. Niinpä Hufvudstadsbladet otsikoi Snellmanista tämän 100-vuotiskuolinpäivänä (1982). "En finne som inte kunde finska". Todettakoon, että Ruotsin lehdistössä termit "finne" ja "finsk" voivat edelleen tarkoittaa suomalaista kielestä riippumatta.


alkuun

Suomalaisuus Suomen kansalaisuutena

Jo autonomisen Suomen asukkailla oli oma kansalaisuutensa, joten heillä oli oltava Venäjällä, esim. Pietarissa oltaessa, oma passi. Venäjän kansalaisten oli ulkomaalaisten tavoin asuttava Suomessa viisi vuotta saadakseen Suomen kansalaisuuden. Ulkomailla autonomisen Suomen asukkaat ja etenkin laivat luokiteltiin usein venäläisiksi, esim. siirtolais- tai merenkulkutilastoissa. New Yorkin kaupungin luettelossa SS Titanicin haaksirikossa vuonna 1912 hengissä säilyneen 19:sta suomalaisen kohdalla on kuitenkin, ammatin, sukupuolen jne. ohella merkintä "citizen of Finland, race Finnish" (14 kpl) tai "race Scandinavian" (5 kpl). (3) Levittiväthän nimenomaan ruotsinkieliset kuvaa suomenkielisten ja ruotsinkielisten erirotuisuudesta.(4)

Itsenäisyyden jälkeen "suomalainen" alkoi yhä useammin tarkoittaa äidinkielestä lähtevän määritelmän ohella henkilöä, joka oli Suomen kansalainen. Tämä juridiselle pohjalle muuttunut määrittelykäytäntö on toiminut hyvin, sillä Suomessa asuvat olivat 1980-luvulle asti 99,6%:sti suomen- tai ruotsinkielisiä ja lisäksi lähinnä luterilaisia. Suomeen ei juuri muutettu mm. Amerikasta palaavia lukuunottamatta. Ns. ulkosuomalaisten kohdalla suomalaisuuden kriteerinä pidettiin edelleen vanhemmilta saatua Suomen kielen taitoa. Jatkossa Suomen kansalaisuudesta aiheutuva juridinen suomalaisuus ja kielellis-etninen suomalaisuus eroavat toisistaan yhä enemmän yhtäältä suomenmaalaisuuden ja toisaalta ulkosuomalaisuuden yleistyessä.

Hakusanaa "suomalaisuus" ei toisen maailmansodan jälkeisissä tietosanakirjoissa ole, vaan sen tilalla ovat hakusanat "suomalaiskansallinen liike", suomalaisuuden liike" tai "suomalaisuusliike", jonka selitetään 1920- ja 1930-luvulla muuttuneen "aitosuomalaisuudeksi". Se pyrki yksikieliseen Suomeen, jossa ruotsinkielisellä vähemmistöllä olisi muiden Euroopan maiden käytäntöjen mukaan ollut alueellisia kielioikeuksia. Se ajoi myös Helsingin yliopiston suomalaistamista sekä englantia koulujen pääkieleksi. Hakusanaa ruotsalaisuus ei tietosanakirjoissa enää ole.

Suomalaisuuden kokonaiskuvaa muutti myös se, että 1800-luvun lopulla syntynyt työväenliike korosti kansainvälisyyttään torjuen nationalismin. Etenkin kommunistiselle liikkeelle "internationalismi" oli työväenluokkaa rajojen yli yhdistävänä liikkeenä keskeinen käsite.

Toinen maailmansota merkitsi suomalaiskansallisen ajattelun väistymistä sekä ns. kielitaistelun laantumista mm. kansakunnan yhtenäisyyden säilyttämiseksi. Prof. Aira Kemiläinen (Jyväskylä) kiteyttikin jo vuonna 1991 Kanavassa. " (…) sodanjälkeinen tendenssi ruotsin hyväksi liittyy siihen internationalismiin, jonka vasemmiston vahva asema aiheutti ja johon keskusta yhtyi uuden ulkopolitiikan nimessä. Sen mukaan toiminta suomalaisuuden vahvistamiseksi oli ollut sopimatonta kansalliskiihkoa, jota pyydeltiin anteeksi niin ruotsalaisilta kuin kommunisteiltakin." Neuvostoliitto on tämän jälkeen romahtanut, mutta Ruotsia ja sen kielipolitiikkaan Suomen kielen suhteen ei sovi vielä arvostella. Samoin ei rohjeta edes kysyä, ovatko suomenruotsalaisten vaatimukset mm. pakkoruotsin ylläpidosta kansalliskiihkoisia.


alkuun

Paluumuuttajat.

Keskusteluun suomalaisuudesta tuli 1980-luvun lopulla uusi käsite paluumuuttaja, sillä Neuvostoliiton suomenkielisten, lähinnä inkeriläisten keskuudessa alkoi esiintyä muuttohalukkuutta Suomeen. Tuolloisessa tilanteessa tasavallan presidentti Mauno Koivisto määritteli keväällä 1990 nämä muuttohalukkaat "paluumuuttajiksi" oman kertomuksensa mukaan lähinnä moraalisista ja poliittisista syistä (5). Tässä ei ole tietoa siitä, missä määrin hänen näkemystään toimeenpantaessa otettiin mallia Länsi-Saksan maahanmuuttopolitiikasta tai missä määrin nämä ihmiset haluttiin rinnastaa aiempiin "kotimaa-Suomeen" palaaviin. Yhtä kaikki määriteltäessä paluumuuttaja määriteltiin samalla käsite suomalainen. Paluumuuttajaksi hyväksyttiin henkilö, jonka isovanhemmista ainakin toinen oli ollut suomalainen. Tällöin ei ollut kyse vain niistä, joilla oli ollut Suomen tai autonomisen Suomen kansalaisuus, vaan myös ns. inkeriläisistä, jotka alunperin olivat olleet Ruotsin kansalaisia, ja myös silloisen uskontoon pohjautuvan luokittelun mukaan ruotsalaisia muuttaessaan vuonna 1617 Ruotsiin liitettyyn Inkeriin. Mutta eivät useimpien nyky-Saksaankaan "paluumuuttavien" esivanhemmat ole koskaan olleet nimenomaan Saksan kansalaisia. Toisaalta inkeriläinen ei ole paluumuuttaja Ruotsissa. Lopputulos on kuitenkin ollut, että maahan on saatu melkoinen määrä käytännössä venäläistyneitä suomalaisia tai itseään jopa venäläisinä pitäviä. Siksi vuodesta 1996 lukien paluumuuttajaksi luokittelussa on alettu vaatia kahden isovanhemman suomalaisuus ja vaatimusta Suomen kielen osaamisesta on tehostettu.

Lienee selvää, ettei Suomen kielen hyväkään osaaminen sinänsä riitä tekemään ihmisestä suomalaista, koska kieli voidaan oppia. Kun Suomen kielen osaamista kuitenkin pidetään keskeisenä suomalaisen suomalaisuuden tunnusmerkkinä, niin joskus on ehdotettu, että suomalainen on asuinmaasta, ihonväristä ja uskonnosta riippumatta sellainen, joka on saanut Suomen kielen taidon perintönä vanhemmiltaan. Mutta, onko Suomen ruotsalainen puolestaan se, joka oppii vastaavasti ruotsin kielen taidon ? Siis jokainen riikinruotsalainenkin?

Jos nykyisiin paluumuuttajiin Suomessa sovellettua kriteeriä sovellettaisiin suomenruotsalaisiin, niin he joko Suomen kieltä osaavina - monethan määrittelevät itsensä jopa kaksikieliseksi. - tai isovanhempiensa kautta olisivatkin suomalaisia. He ovat kuitenkin ruotsalaisia ja samalla "suomenmaalaisia" (finländare), eivätkä suomalaisia (finnar), koska he itse tätä haluavat, sillä Suomen kielilaki nojaa itseidentifikatioon paitsi Ahvenanmaalla, jossa noudatetaan alueperiaatetta Ruotsin tapaan. Suomessa sovellettavin kriteerein he myös olisivat käsitteellisesti "hyvin perusteltuja" paluumuuttajia Ruotsille ruotsalaisina Ruotsin vallan ajalta ja ruotsia hyvin osaavina. Toisaalta, voisiko jonkun metsäsuomalaisen aikanaan ruotsalaistettu jälkeläinen olla Suomessa "inkeriläiskriteerein" paluumuuttaja, koska ruotsi on Suomen toinen kansalliskieli.




alkuun

Oppi kaksikielisyydestä

Huomattuaan pienenä, alle 6%:n vähemmistönä suomen kielen osaamisen eli ns. kaksikielisyyden itselleen välttämättömäksi, ruotsinkielisemme alkoivat 1980-luvulla korostetusti vaatia suomenkielisiltä vastaavaa ruotsin osaamista. Suomessa ei enää ollutkaan kahta erillistä kansalliskieltä, suomi ja ruotsi, vaan kaikkien tuli perustuslakia väärin tulkiten olla kaksikielisiä, "koska Suomi on kaksikielinen maa" Ahvenanmaata lukuunottamatta. Kansalliseen identiteettiin kuuluisi siten ruotsin kielen osaamista, joten pakkoruotsi oli näin yhtä välttämätön kuin äidinkieli. Vaiettu sivuasia on, ettei Venäjältä paluumuuttavilta, kuten ei yleensäkään maahanmuuttajilta vaadita ruotsin oppimista. Ruotsinmaalaisilta maahanmuuttavilta vapaan ammattien harjoittajilta esim. hammaslääkäreiltä ei myöskään vaadita Suomen kielen osaamista, kun suomalainen ei puolestaan voi omassa maassaan valmistua ammattiin ja/tai suorittaa yliopistollista tutkintoa ruotsia opiskelematta. Niin sanoakseni perussuomalaisen tyypillinen piirre on siis vuodesta 1968 ollut, että hän on joutunut opiskelemaan ruotsia. Mikä paradoksi ! Muistutan tässä, että Suomen kansalaisuuden saaminen edellyttää viiden vuoden asumisen ohella suomen tai ruotsin kielen osaamista. Minusta riikinruotsalaisilta tulisi vaatia kansalaisuuden saamiseksi saman tasoinen suomen osaaminen kuin vaaditaan suomenruotsalaisilta niin kauan kuin pakkoruotsi ja pakkosuomi ovat olemassa.

Vaatimus yhtenäiskulttuurista on ilmeisesti siksi voimakas, että ne, jotka pitävät ruotsin kielen osaamista osana kansallista identiteettiä, katsovat voivansa sanella ja pakottaa tämän käsityksensä myös niille, jotka ovat toista mieltä. Näin tehdessään he unohtavat sen, että Suomen kielilaki nojaa itseidentifikaatioon suomen- tai ruotsinkielisyyden suhteen eikä se tunne kaksikielisyyttä. Kaksikielisyys jää tässä väistämättä yksilötason ilmiöksi, joka sitä paitsi koskee yhä enemmän muun kielisiä kuin ruotsia puhuvia.

Asia voidaan nähdä toisinkin. Yleensä vähemmistöjen asemaa korostavana aikana Suomessa vallitsee yhä tilanne, jossa sanokaamme sen "aitosuomalainen tai perussuomalainen" väestönosa pakotetaan pakkoruotsilla omaksumaan hallitsevan "kaksikielisen ryhmän" kieli-identiteetti. Pakkoruotsi on näin ollen selvästi Euroopan Neuvoston vähemmistöjen asemaa koskevan vuoden 1995 sopimuksen 5 artiklan vastainen, sillä se kieltää kaiken pakottamisen ja sulauttamispolitiikan. Suomessa on kyllä toteutettu uskonvapaus, mutta mahdollisuus saavuttaa ammatillinen tai akateeminen loppututkinto ruotsia lainkaan osaamatta on yhä unelma.

Ruotsinkielen osaamisvelvoitteeen osalta viitataan usein historialliseen jatkuvuuteen. Se ei kuitenkaan kelpaa perusteluksi jatkaa esim. naisten vuosituhantista epätasa-arvoa miehiin nähden orjuudesta puhumattakaan.

Kaksikielisyyden selittäminen osaksi kansallista identiteettiä on nähtävä osana nykyisten ruotsinmielisten vallansäilytysstrategiaa. Kun yhteiskunnallinen ja taloudellinen valta Suomessa oli aikanaan ruotsinkielisten hallussa, niin nyt se pyritään pitämään ruotsinmielisten hallussa. Kansainvälisesti vertaillen "kaksikielisyyden rikkaus" on tässä vain hurskas fraasi niin kauan kuin sitä ei toteuteta suomenkielen suhteen Ruotsissa, Ahvenanmaalla tai pienten vähemmistökielten suhteen yleensä EU-Euroopassa. Liittovaltio Sveitsinkin kanttonit ovat alueperiaatteen mukaisesti yksikielisiä.

Itse asiassa huomattuaan 1980-luvulla kaksikielistyvänsä lähinnä Pohjanmaan ruotsinkieliset protestoivat tätä vastaan kirjailija Gösta Ågrenin ja apul. prof. Ralf Norrmanin johdolla. Sisäisen kielikriisin ratkaisemiseksi RKP:ssa kehitettiin niin kutsuttu "Allardtin-Taxellin paradoksi". Se tarkoittaa kaksikielisyyden ajamista suomenkielisten suhteen, mutta yksikielisten ruotsinkielisten instituutioiden säilyttämistä ja vaalimista. Kielikylpy sopisi näin ollen vain kieli-enemmistölle.


alkuun

Ohjenuoraksi vastavuoroinen liberalismi

Suomalaisuuden ylläpito on myös valtapolitiikkaa. Siinä suomalaisuudelle ei ole tärkeää vain se, miten kielilainsäädännön korostama kielikeskeinen identiteettimme rakentuu, vaan myös se, miten suomalaisuus jäsennetään suomenmaalaisiin, ulkomaalaisiin ja ulkosuomalaisiin nähden. Välillisesti tämä vaikuttaa myös siihen, mitä suomalaiset voivat vaatia itselleen ollessaan ulkomailla. Suhtautumisessa tulisi ottaa huomioon
1) kansainväliset ihmisoikeuksia-, alkuperäkansoja jne. koskevat sopimukset, ei vain sopimuksina sinänsä, vaan myös niiden soveltamiskäytäntö lähinnä EU-maissa ja pohjoismaissa. Yhteisillä sopimuksilla, etenkin pohjoismaisella kielisopimuksella tulisi olla yhtäläinen lakitausta.
2) historialliset (Ruotsin ja Venäjän vallan ajan) kokemukset Suomeen muuttavien suhtautumisesta suomalaisten kieli- ynnä muihin oikeuksiin , jottei samoja virheitä tehdä uudelleen
3) vastavuoroisuuden ja tasa-arvon periaate Suomesta muihin maihin lähtevien ja Suomeen tulevien siirtolaisten mahdollisuuksissa säilyttää kieltään ja kulttuuriaan uudessa asuinmaassa. Tässä suhteessa vallitsee ikävä kyllä merkittävin epäsymmetrisyys Ruotsin nähden.
4) Suomessa olevien eri maahanmuuttajaryhmien yhtäläinen ja keskenään tasa-arvoinen kohtelu. Riikinruotsalaisten siirtolaisten oikeudet äidinkieleensä ovat tässä suhteessa aivan liian suuret verrattuna mm. venäläisiin tai myös saksankielisiin, joita on Suomessa tiettävästi ollut keskiajalta lukien (5).

ielipolitiikan ohjenuoraksi kiteytyy lyhyesti sanottuna vastavuoroisuuteen ja tasa-arvoon nojaava liberalismi, jota on käytetty menestyksellisesti diplomatiassa ja kauppapolitiikassa. Suomen EU-jäsenyys vain korostaa tätä.

Tässä yhteydessä on syytä muistuttaa, ettei voimakaskaan itsejulistautuminen tai itseidentifioituminen johonkin ryhmään yleensä riitä, vaan tähän tarvitaan myös ao. ryhmän hyväksyminen, mikä puolestaan edellyttää aitoa oikeaa mieltä, kuten tiedetään tyypillisimmin olevan asianlaita jonkin uskonnon piiriin pääsyssä. Nämä ehdot ovat yleensä olemassa vapaamatkustaja- eli siipeily- eli "free raider" ongelmien ratkaisemiseksi. "Seurakunnassa" pysyminen edellyttää myös sitä, ettei toimi ainakaan avoimesti sen tavoitteita ja normeja vastaan. Suomessa on estetty näin esim. saamelaiseksi pääsyä. Mutta, minkähänlainen keskustelu siitä syntyisi, jos "suomalaisuudesta" tehtäisiin maassa pitkäänkin asuneille suomenmaalaisille ja ulkomaalaisille sisäänpääsemätön suljettu kerho?


alkuun

Kansainvälistymispaineet

Käsitettä "suomalaisuus" hämärtää 2000-luvun Suomessa kiihtyvä kansainvälistyminen, joka ilmenee ensinnäkin EU:n kansalaisten ja erilaisten etnisten ryhmien maahanmuuttona. Tämä johtanee siihen, että juridisen Suomen kansalaisuudesta lähtevän suomalaisuuskäsitteen rinnalla orgaaninen näkökulma saa uutta painoa. Ruotsinkielen, kolmen eri saamen kielen ja romanikielen ohella saamme tottua orgaanisen periaatteen mukaisesti myös muunlaisiin suomenmaalaisiin, jolloin esim. islamin usko saattaa nousta aiempaa erottelevammaksi tekijäksi. Tällainen kehitys paneekin yhä useammin kysymään, miten suhtautua näihin Suomen maaperällä tässä historiallisessa tilanteessa versoaviin uusiin väestöryhmiin. Vastaukseksi on tässä hahmoteltu vastavuoroisuuteen ja tasa-arvoon nojaavaa liberalismia.

Toisekseen Suomen ja Ruotsin EU-jäsenyys on nostanut uudella tavalla esiin suomen ja ruotsin kielten perinteisen historiallisen epätasa-arvoisen ja epäsymmetrisen suhteen. Tämä johtuu siitä, että ruotsin kielellä on Suomessa virallisen hallintokielen asema, muttei suomen kielellä Ruotsissa. Tämä epätasapaino antaa mittavan kilpailuedun ruotsalaisille yrityksille Suomen ja Ruotsin yhteismarkkinoilla osana EU:n sisämarkkinoita. Suomen kielilaeissa on siis ruotsalaisten maahanmuuttajien ja vierailijoiden sekä ennen kaikkea yritysten mentävä aukko. Tämä edistää maamme uusruotsalaistamista, mitä varten kielilakejamme ei suinkaan ole laadittu.

Kuvaavaa on, että Suomen ja Ruotsin välisistä kielisuhteista puhuttaessa havainnoidaan yleensä Suomen suomalaiset, riikinruotsalaiset, suomenruotsalaiset ja ruotsinsuomalaiset. Viimeksimainitut koostuvat Ruotsin suomenkielisistä alkuperäisasukkaista ja viime aikojen suomalaissiirtolaisista Ruotsiin. Ruotsi tekee tiukan kielipoliittisen eron näiden kahden ryhmän välille. Se ei ole hyväksynyt tiukan alueellisen periaatteensa rinnalle edes Suomessa saamelaisiin ja romaneihin sovellettua orgaanisuuden periaatetta. Suomessa puolestaan ei hyväksytä sitä tosiasiaa, että ruotsinkielisissämme on iso joukko Ruotsista vuoden 1809 jälkeen tulleita siirtolaisia ja heidän jälkeläisiään.

Siirtolaisuuden viedessä ihmisiä maasta toiseen meille on tullut tapa puhua esim. Kanadan, Australian, Ruotsin tai Sveitsin suomalaisten ohella Suomen saksalaisista, Suomen venäläisistä tai Suomen somaleista. Meillä tulee näin ollen olla valmius käsitteeseen "Suomen ruotsalaiset", sen sijaan, että käsite kirjoitetaan "väärin" eli pienellä ja yhteen, ikäänkuin tässä joukossa ei olisi maahanmuuttajia. Muistettakoon vielä, etteivät ahvenanmaalaiset itseidentifioidu ns. suomenruotsalaisiksi, vaikka kuuluvatkin Suomen ruotsinkieliseen väestöön.

Yleisen EU-normiston syntyminen ja yhteiset sisämarkkinat, joilla työvoima tavarat ja ja palvelukset sekä yritykset liikuvat vapaasti sekä molemminpuolinen siirtolaisuus Suomen ja Ruotsin kesken nostaa väistämättä esiin tarpeen harmonisoida Suomen ja Ruotsin kielilait. "Suomalainen suomalaisuus" palaa tässä mielessä alkuperäiseksi suomenmielisyydeksi, jonka ydin oli pyrkimys päästä tasa-arvoiseen ja vastavuoroiseen asemaan ruotsin kieleen nähden. Ennen toista maailmansotaa tämä tavoite koski Suomen sisäisiä oloja, 2000-luvun EU-Suomessa se koskee nimenomaan Suomen ja Ruotsin välisiä kielisuhteita. Tätä vaatimusta tukee myös Euroopan Neuvoston vuoden 1995 vähemmistösopimus ja etenkin sen 18 artikla. Se velvoittaa naapurimaita tekemään bilateraalisia sopimuksia molemminpuolisten vähemmistöjen aseman turvaamisesta. Ruotsinmielisyys on taas tämän tasa-arvo- ja vastavuoroisuusvaatimuksen kieltämistä periaatteessa ja käytännössä. 1800-luvulta periytyvä ruotsinmielinen konservatismi ja tasa-arvon vastustaminen suomen ja ruotsin kielten kesken on siis yhä voimakasta.

Kolmas suomalaisuuteen vaikuttava tekijä on EU:n kansalaisuus, joka näkyy jo mm. rajaliikenteessä sekä EU:n parlamentti ja kunnallisvaaleissa. Eu-kansalaisuuden käsite on vain omiaan korostamaan kieleen nojaavaa orgaanisuusperiaatetta alueellis-juridisen periaatteen rinnalla.

Neljäs suomalaisuutta muuttava tekijä on liike-elämän kansainvälistyminen ja samalla usein englanninkielistyminen. Miten suhtautua itsensä enemmän kansainväliseksi kuin suomalaiseksi kokevaan liikemieheen ? Suhtautuminen voisi olla, muistaen ihmisten kaikki yleiset oikeudet poliittisiin ja yhteiskunnallisiin näkemyksiin samankaltaista kuin suhtautumisen niihin, jotka samaistivat itsensä työväenliikkeen internationalismiin.


LÄHTEET:

1) Pihkala, Erkki Venäläisyyden torjunta ja ruotsalaisuuden glorifiointi kansallisena strategiana. Idäntutkimus 4/1997.

2) Suomen historia 5. Kansallisen heräämisen aika. Espoo 1986, s. 312-313.

3) Siirtolaisuus/Migration 4/1998 s.27-28.

4) Tätä on käsitelty laajasti teoksissa Mongoleja vai germaaneja ? Rotuteorioiden suomalaiset, toim. Aira Kemiläinen, Marjatta Hietala, Pekka Suvanto. Historiallinen Arkisto 86. Helsinki 1985 sekä Aira Kemiläinen Suomalaiset Pohjolan outo kansa. Rotuteoriat ja kansallinen identiteetti. Historiallisia tutkimuksia 177. Helsinki 1993.

5) Helsingin Sanomat, kuukausiliite, helmikuu 1998, s. 33-35.

6) Katso lähemmin Erkki Pihkala. Ulkomaalaispolitiikan hahmottelua. Kanava N:o 2/1996.




alkuun paluu etusivulle



kuvat © Tauri Kankaanpää 1999
webdesign © Päivi Hintsanen 1999
© Finnica