s e m i n a a r i
U U S I   S U O M A L A I N E N   O O P P E R A




PEKKA KUOKKALA
Joonas Kokkosen ooppera Viimeiset kiusaukset - säveltäjän muun tuotannon ja suomalaisen oopperan kontekstissa

Esitelmä Jyväskylässä 23.1.2001

FT, Dos.



Tultaessa 1950- ja 60-lukujen vaihteeseen maanosamme musiikillinen maailma oli tuntuvasti muuttunut. Muutos oli 1900-luvun puolivälin jälkeen vinhaa vauhtia nopeutunut. Dodekafonia oli jo melkein klassista, sehän oli kulkeutunut Suomeenkin - lähinnä Erik Bergmanin toimesta. Webernin luoma sarjallinen tekniikka alkoi tuohon aikaan vähitellen menettää ensi kiinnostustaan.

Unkarilainen Ligeti hioi täyttä päätä kenttätekniikkaan perustuvaa tyyliään. Olihan hänen Apparitions- ja Atmospheres -teoksensa esitetty juuri vuosikymmenen vaihteessa. Stockhausen puuhasi omassa elektronimusiikin studiossaan, jossa hänen ehkä kuuluisin teoksensa Gesang der Junglinge oli nähnyt päivänvalon jo vuonna 1956. Stockhausen jatkoi kokeilujaan uusien muotokäsitteiden parissa. Puolan uuden musiikin koulukunta johtohahmonaan Lutoslawski kunnostautui luomalla aleatorisen kontrapunktin muusikoiden ja kriitikoiden sekä ennen muuta suuren yleisön ihmeteltäväksi.

Monilla säveltäjillä alkoi olla yhä enemmän ja enemmän notaatio-ongelmia voidakseen kirjoittaa sanottavansa edes jotenkin luettavaan muotoon. Keski-Euroopan uuden musiikin festivaalit kokosivat asiasta kiinnostuneita säveltäjiä, kriitikoita ja muuta väkeä kuulemaan, mikä oli viimeinen sana tässä valtavassa kehityksessä.


alkuun


Tällaiseen yleiseurooppalaiseen musiikilliseen maailmaan Joonas Kokkonen ryhtyi säveltämään oopperaansa Viimeiset kiusaukset. Tapahtumat lähtivät liikkeelle kesällä 1959.

Viettäessään kesää Pielaveden Talassaaressa Kokkosella oli tapana vierailla pikkuserkkunsa, kirjailija Lauri Kokkosen luona Pangansalon saaressa.

Tapaamisesta kesällä 1959 tuli poikkeuksellisen merkittävä. Astuessaan vaimonsa kanssa pikkuserkkunsa kesämökkiin säveltäjä huomasi, että pöydällä paloi kynttilä - keskellä kirkasta päivää. Kirjailija oli juuri muutamaa hetkeä aikaisemmin saanut valmiiksi näytelmänsä Viimeiset kiusaukset käsikirjoituksen. Siltä istumalta hän myös luki näytelmän vierailleen. Kun kirjailija oli lopettanut lukemisensa, säveltäjä totesi: "Näytelmä on viittä vaille valmis oopperalibretto. Se ei tarvitse mitään muuta kuin lyhentämistä ja ehkä joitakin muita oopperan vaatimia muutoksia." Tuona hetkenä syntyi ajatus säveltää näytelmästä ooppera. Alkoi monivuotinen työ, jonka aikana säveltäjä muiden teosten kypsyessä ja valmistuessa yhä uudelleen palasi oopperasuunnitelmaansa.


alkuun


Ooppera oli tekeillä kaikkiaan 16 vuotta - mutta tänä ajanjaksona Kokkonen sävelsi samaan aikaan lukuisia muitakin teoksia. Niistä mainittakoon neljä sinfoniaa, sinfonisia luonnoksia, sellokonsertto, kaksi jousikvartettoa, puhallinkvintetto sekä vokaaliteokset Missa a cappella, Laudatio Domini ja kantaatti Turun yliopiston 50-vuotisjuhlaan. Ei ihme, että tämän periodin teoksissa esiintyy samoja ja samantapaisia motiiveja, jotka kulkeutuvat teoksesta toiseen erilaisina variantteina.

Viimeisten kiusausten lopullisen partituurin kirjoittaminen sijoittuu ajankohtaan, jossa maamme oopperataide eli nousukauttaan. Sen voidaan katsoa alkaneen jo itsenäisyytemme 50-vuotisjuhlista vuodesta 1967. Suomen kansallisooppera halusi osallistua juhliin kolmella kotimaisella oopperalla. Ne olivat Leevi Madetoajan Pohjalaisia, Aarre Merikannon Juha ja Tauno Pylkkäsen Tuntematon sotilas. Kaikki nämä oopperat koettiin kansallisesti merkittävinä. Etenkin Merikannon oopperaa oli saatu odottaa Kansallisoopperaan peräti 45 vuotta. Siksi Aamulehti otsikoi: "Aarre Merikannon Juha vihdoinkin oopperalavalla" ja Suomenmaa: "Unohdettu mestariteos". Suomenmaan kriitikko Leo St†hlhammartin mielestä Juha on "suomalaisen oopperamusiikin siihen mennessä kiistattomasti merkittävin teos" kun taas Pohjalaisia-ooppera on ollut yleisön suosikki 1920-luvulta lähtien. Sen kansanmusiikkipohjaista sävelkieltä on vuosikymmenien ajan pidetty hyvin suomalaisena. - Tauno Pylkkäsen Tuntematon sotilas toi puolestaan sodan tapahtumat oopperalavalle. Teos herätti runsaasti huomiota jo ennen ensi iltaa. Uuden Suomen Seppo Nummi mainitsi aistineensa oopperalavan tapahtumissa Suomen sodanaikaisen historian hyvin väkevästi. Hänen mukaansa "korvien ja silmien anti resonoi vanhemmalle polvelle koettuun todellisuuteen, nuoremmalle konkretisoitui lähihistoriamme kova ja katkera vaihe sarjaksi latautuneita välähdyksiä".


alkuun


Mainittakoon, että myös Savonlinnan Oooperajuhlien uusin toimintavaihe oli käynnistynyt saman vuoden kesällä. Silloin esitettiin Beethovenin Fidelio. Innostus oli valtava ja kaikki esitykset oli myyty loppuun.

Mutta Suomen oopperataiteen 100-vuotisjuhlat lähestyivät ja sitä varten Suomen Kansallisoopperan säätiön hallitus julisti sävellyskilpailun, jonka tarkoituksena oli saada uusia suomalaisia oopperoita vuoden 1973 juhliin. Määräaikaan mennessä kokoillan oopperoista oli täysin valmiina vain Einojuhani Rautavaaran Apollo ja Marsyas. Rautavaaran teos avasikin koko juhlakauden mainitun vuoden elokuussa.

Toinenkin merkittävä sävellyskilpailu julistettiin vuosikymmenen taitteessa. Se liittyi Olavinlinnan 500-vuotisjuhliin. Sävellyskilpailu päätettiin järjestää kutsukilpailuna, johon kutsuttiin yksimielisesti säveltäjät Bengt Johansson ja Aulis Sallinen. Kumpikin oli valinnut sävellettävän aiheensa aikaisemmin järjestetyn ideakilpailun joukosta.

Sallinen sävelsi oopperan Ratsumies ja Johansson Linna-nimisen oopperateoksen. Ratsumiehen kantaesitys oli Savonlinnan oopperajuhlilla kesällä 1975 ja se sai ansaittua huomiota osakseen. Uuden Suomen Heikki Aaltoila näki oopperamme nousun ja Ratsumiehen esityksen hyvin valoisana ilmiönä. Hänen mielestään se oli "ratkaiseva edistysaskel maamme ja kansamme säveltaiteelle, runoudelle ja musiikille". Vuosina 1975-1976 Savonlinnan Oopperajuhlien ohjelmistossa komeilivat Taikahuilu, Boris Godunov ja Ratsumies. - Ratsumiehen rinnalle oli kuitenkin tullut toinenkin kotimainen ooppera, nimittäin Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset. Se valtasikin aivan uusia uria nimenomaan oopperayleisön koostumuksessa.


alkuun


Ooppera Viimeiset kiusaukset kertoo tunnetusta savolaisesta herännäisjohtajasta Paavo Ruotsalaisesta, hänen kuolinkamppailuistaan, unihoureistaan ja hallusinaatioistaan, joiden aikana hän palaa ajassa taaksepäin aina nuoruutensa päiviin ja näkee kilvoituksensa vääristyneenä. Oopperan muut henkilöt ovat Paavon ensimmäinen vaimo Riitta, heidän poikansa Juhana, Paavon uskonnollinen herättäjä seppä Högman, Paavon toinen vaimo Anna Loviisa sekä palvelijatar Albertiina.

Oopperan lähtökohtana ei kuitenkaan ollut supi suomalainen körttiläisyys, ei sen maallikkojohtaja Paavo Ruotsalainen, ei Jyväskylän seppä Högman, ei kukaan oopperan henkilöistä, ei myöskään teoksen uskonnollinen ideologia - vaan Viimeisten kiusausten lähtökohtana oli puhenäytelmän rakenne. " Viittä vaille valmis oopperalibretto..." oli Kokkosen ensimmäinen huomio pikkuserkkunsa näytelmästä. Tuo huomio sisälsi sen oivalluksen, että puhenäytelmä rakentuu dramaattisen ja lyyrisen aineiston vuorottelusta. Näytelmässä nimittäin nousut ja laskut seurasivat toisiaan siten, että syntyy tietynlainen dramaattisia vastakohtia sisältävä rytmi, jota säveltäjä saattoi sitten ilmentää musiikillisin keinoin crescendoina ja diminuendoina, dramaattisina kohtauksina ja lyyrisinä suvantopaikkoina.

Sivumennen sanoen Joonas Kokkonen kertoi, että ainakin hänen oopperansa täyttää perinteiselle oopperalle asetetut vaatimukset. Niissä kun aina piti olla ainakin yksi kuollut henkilö. Viimeisissä kiusauksissa on tarpeeksi ruumiita: Jo ennen oopperan alkua ovat kuolleet Riitta, seppä ja Juhana. Oopperan aikana Riitta kuolee vielä toiseen kertaan ja oopperan lopussa itse Ukko-Paavo menee manan majoille. Siitä huolimatta säveltäjä ei kokenut teostaan minään kuoleman saattona vaan hyvin valoisana kertomuksena erämaan profeetan elämästä.


alkuun


Miettiessään oopperansa konstruktiota Joonas Kokkonen otti käyttöön ajatuksen oopperan ulkoisesta ja sisäisestä rakenteesta. Ulkoinen rakenne sisältää kolme osa-aluetta, nimittäin edellä mainitun dramaattisen ja lyyrisen musiikin vuorottelun, musiikin tiheyden ja kultaisen leikkauksen. Sisäisellä rakenteella säveltäjä tarkoitti teemojen ja motiivien "elämää" teoksessa. Oopperassa Joonas Kokkosen sävellystekniikan perusajatus on se, että hän on tietyistä tarkasti rajatuista perusmotiiveista muokannut ja kiteyttänyt jokaista kohtausta varten uudet, luonteenomaiset melodiset, rytmiset ja harmoniset aiheet.

Jos tarkastelemme Viimeisten kiusausten temaattisen materiaalin yhteyksiä säveltäjän muuhun tuotantoon, niin huomaamme, että Paavon virttä lukuunottamatta oopperan rakennuksena käytetyt aiheet esiintyvät Kokkosen tuotannossa jo vuosikymmeniä aikaisemmin. Oopperan aiheet ovat itse asiassa peräisin vuodelta 1963 Missa a cappella -teoksen kolmesta ensimmäisestä tahdista.

Sointuaiheet ovat taustana ns. oopperan aiheelle, jonka säveltäjä sanoi tehneensä varta vasten oopperaa varten. Aihe kuitenkin esiintyy lukuisissa teoksissa ennen oopperaa.

Tässä vaiheessa voimmekin luoda pienen katsauksen Viimeisten kiusausten temaattisen aineiston kulkureitteihin. Hyvin monet teemat ja motiivit ovat kulkeutuneet oopperaan jo varhain jopa 1950-luvun teoksista. Toisaalta oopperan tematiikka vaikuttaa sen jälkeen sävellettyihin teoksiin ainakin 1980-luvun alkuun saakka.


alkuun


Etsiessään aitoa herännäisvirsityyppiä Kokkonen löysi Paavo Ruotsalaisen kilvoitusvirrestä "Sinuhun turvaan Jumala" useita variantteja. Niistä hän otti kaksi Ilmari Krohnin kokoelmasta Suomen kansan sävelmiä I, yhden variantin Siionin virsien vanhasta laitoksesta ja yhden variantin hän löysi Pohjois-Savosta. Näistä neljästä melodiasta Kokkonen konstruoi oopperansa tematiikkaan sopivan Paavon virren.

Paavon virttä voidaan pitää suomalaisena. Totuuden nimessä on kuitenkin tässäkin kansainvälistyvässä yhteisössä mainittava, että koraali on ranskalaisen chansonin harharetki tänne Pohjolaan. Se on nimittäin alun perin Ranskan hovisäveltäjä Claudin de Sermisyn sävelmä ll me suffit vuodelta 1529. Sieltä sävelmä sitten vaelsi ensin Hollantiin, sitten Saksaan ja Ruotsiin ja sitä tietä Suomeen vuoden 1702 virsisävelmistöön sekä vihdoin kansankoraalistoomme ja eri maakuntien seuratupiin, myös Paavo Ruotsalaisen savolaisympäristöön. 1800-luvun heränneet löysivät virren ja ottivat sen omakseen.


alkuun


Suomen luonto ja luonnonkuvaukset ovat Viimeisten kiusausten tärkeimpiä alueita Joonas Kokkosen sävelkielessä. Teos alkaa ja päättyy talvisella myrskykuvauksella ja vaimenee vasta ihan viimeisissä repliikeissä. Koko teoksen ajan Paavon sisäinen elämä on myrskyn kourissa. Hän ei ole valmis taivaan puomille, kuin vasta aivan teoksen lopussa.

Oopperan suurin crescendo ja fortissimo on sijoitettu neljänteen kohtaukseen, jossa myöhäiskesän halla tulee Paavon viljavainiolle ja taittaa tähkäpäät. Vaikka Paavo ja Riitta yrittävät estää sen tuloa tulien avulla ja ohjasperiä heiluttamalla, niin mikään ei auta, vaan koko vilja tuhoutuu sen kourissa. Kuvaus on dramaattisuudessaan hyvin suomalainen. Siinä entisajan korvenraivaaja tuodaan aivan nykypäivän ihmisen silmien eteen. - Luonnonkuvauksen ohella oopperan halla merkitsee ihmisen parhaidenkin pyrkimysten murskaantumista ulkoisten ja sisäisten paineiden keskellä.


alkuun


Dramaattisten myrskykuvausten ja hallan nousun lisäksi Viimeisissä kiusauksissa on myös useita lyyrisiä luonnonkuvauksia. Toisessa kohtauksessa Paavo on palannut nuoruutensa päiviin. Hän uneksii lähteneensä kesäisenä iltana tanssipaikalle tapaamaan muita nuoria. Orkesteri loihtii esiin kuulakkaan kesäillan tunnelman. Kohtausta hallitsee tyylitelty kansantanssin rytmi. Huilu, klarinetti ja celesta soittelevat polskan tapaista rytmikästä tanssisävelmää. Ilma on melkein käsin kosketeltavan ohut.

Toinen lyyrinen kohta esiintyy toisen näytöksen alussa, jossa säveltäjä kuvaa Pohjanmaan lakeutta. Paavo on saapunut käräjien muistopaikalle ja ihmettelee, miksei kellonsoittaja lopeta. Hänhän on jo paikalla. Siinä ilmenee jälleen yksi niistä Paavon kokemista viimeisistä kiusauksista, nimittäin ylpeys. Niitähän on kaiken kaikkiaan neljä: epäusko, epätoivo, ylpeys ja harhanäyt.


alkuun


Suomalainen luonto ja suomalaisuus laajemminkin oli Joonas Kokkoselle enemmän kuin tärkeä elämänalue. Viittaan vain muutamiin teoksiin, joiden yhteydessä nimenomaan juuri luonto on ollut inspiraation välittäjänä. Kokkosen nuoruudentuotannosta löydämme Pielavesi-sarjan pianolle vuodelta 1939, jossa esimerkiksi Sade-osassa aivan konkretisoituu sateen tulon kuvaus pienessä saaressa keskellä ulappaa. Joonas soitteli sitä usein koulupoikana ja soittipa hän sitä aivan viimeisiin vuosiinsa saakka. Siinä sadepisarat putoilevat järveen,laiturille, maahan, katolle. Sade yltyy, sekoittuu pieneen myrskyesiintymään, hiljenee välillä, voimistuu kunnes viimeiset pisarat ropsahtelevat harvakseen. Viimein aurinko pilkistää pilvien lomasta.

Puut ja linnut ovat lapsesta saakka olleet Kokkoselle ikuisuuden symboleja. Vuonna 1969 sävelletty Viisi bagatellia pianolle on saanut inspiraationsa sekä linnuista että puista. Aves- eli Linnut-osaan liittyy suoranaisesti tietty ohjelma. Talvisena pakkasaamuna säveltäjä katseli keltasirkkuparven liikehdintää ikkunan takana. Linnut olivat tulleet syömään jyviä hangelta. Parvi pyrähteli puun oksalta maahan, maasta puun oksalle epämääräisenä rykelmänä. Lintujen äkkinäiset liikkeet antoivat Kokkoselle rytmiaiheen, josta kehkeytyi kyseinen osa. Osaa hallitsevatkin nopeat prestokuviot. - Yhtä äkkiä parvesta irtaantui yksi keltasirkku, syöksyi kohti ikkunaruutua ja menehtyi siihen. Kokkonen kertoi, että hän järkyttyi tavattomasti pienen elämän sammuessa siinä ikkuna takana. Bagatellien seuraava Elegiaco-osa onkin sitten surumarssi pienelle keltasirkulle. - Bagatellien Arbores-osa kuvaa puolestaan niitä jyhkeitä kuusia, joita kasvoi ja kasvaa vieläkin säveltän kodin pihapiirissä Järvenpäässä.


alkuun


Suomalaisuus oli kaiken kaikkiaankin Kokkoselle hyvin tärkeä asia. Olihan hän molemmissa sodissa puolustamassa isänmaataan. Hänelle oli joskus tarjottu mahdollisuutta asettua asumaan ulkomaille, mutta hän torjui ajatuksen. Kokkoselle parasta oli saada tehdä työtä Suomessa. Voin hyvin kuvitella, kuinka innostuneena ja isänmaan rakkautta tuntien hän sävelsi esimerkiksi Turun yliopiston 50-vuotiskantaatin lopputekstiä:

"Soi,sana! soihdullasi ikuisella
vain sinä kirkastaa voit pimeyden.
Niin pienen Suomen yllä kutsuansa
yhäti suuri liekki leimuaa:
Käy suorin seljin valon tietä, kansa.
Ikuinen lahjasi on tämä maa."


Mutta palatkaamme vielä Viimeisiin kiusauksiin. Teos sisältää runsaasti kuvauksia suomalaisesta elämänmenosta ja viittauksia esineisiin, rakennuksiin ja tapahtumiin.

Suomalaisen korvenraivaajan kamppailu hallaa vastaan onkin jo mainittu. Kun halla vei viljan, perheen piti turvautua pettuleipään. Paavokin kävi "oravalta velkaa ottamassa". Järvestä saatiin vähän särvintä leivän päälle. Riitan kauneimpia melodioita onkin kohta "Lapset saivat ruokaa. Miksi en olisi kiittänyt?" - Asumukset olivat pieniä sisäänlämpiäviä pirttejä. "Paavon tuvassa saa savua silmiin", pilkkaavat kylän naiset. Uusi avarampi tupa jäi rakentamatta, kun saarnamatkat veivät kaiken ajan ja energian. Paavon ainainen matkoilla olo kiristi puolisoiden välejä niin paljon, että viimein Riitta heittää kirveen matkalle lähtevän Paavon perään. Vaikka kirveenheittokohtausta ei pidettäisikään supi suomalaisena perheriitana, niin siinä on kuitenkin jotakin kotoista.


alkuun


Oopperan toinen näytös kertoo julkisen Paavo Ruotsalaisen vaiheista ja hänen matkoistaan. Näytöksen alussa Paavo saapuu käräjien muistopaikalle. Kiusaajat ovat järjestävinään hänelle juhlan, jossa muisteltaisiin talonpoikain ja pappien puolustuspuheita ja muitakin tapahtumia käräjillä. Tarkoituksena on vain saada Paavon koko toiminta ja hengellisyys pilkanalaiseksi. Kysymys on vuosien 1838-1839 Kalajoen käräjistä, joissa heränneet olivat syytettyjen penkillä. He olivat nimittäin vuoden 1726 konventikkeliplakaattia uhmaten kokoontuneet seuroihin. - Kokkosen musiikki myötäilee puhenäytelmän väkevää kerrontaa ja kuvaa tapahtumia heränneiden näkökulmasta.

Toinen maamme historiaan kiinnittyvä tapahtumasarja on ns. promootiokohtaus. Vuonna 1840 Helsingissä vietettiin Suomen yliopistolaitoksen 200-vuotisjuhlia. Toista vuosikymmentä aikaisemmin neljä tiedekuntaa oli siirtynyt Turun palon jälkeen uuteen pääkaupunkiin. Fredrik Pacius oli säveltänyt juhlakantaatin. Mutta eipä kukaan tainnut arvata, että myös "Ukko-Paavo" saapuu juhlille kontti selässä ja kyselee kutsuvieraiden paikkoja. Kun hänelle kerrotaan, että paikat ovat vain oppineita varten, hän päättää todistaa omaa oppineisuuttaan. - Yhteys maamme historiaan on varsin kiinteä ja todellinen.


alkuun paluu etusivulle



webdesign © Päivi Hintsanen 2001
© Finnica