s e m i n a a r i
U U S I   S U O M A L A I N E N   O O P P E R A




ERKKI ARNI
Suomalainen nykyooppera maailmalla

Esitelmä Jyväskylässä 23.1.2001

Toimittaja



Olemme jo kuulleet sen verran suomalaisen nykyoopperan matkoista maailmalla, että en enää tässä käy kronikoimaan. Kerron mieluummin joistakin omakohtaisista kokemuksistani ja esitän joitakin huomioita.

Olen enemmän kuin kerran lainannut erään brittiläisen oopperakriitikon lausahdusta joskus 1970-luvun lopulla: "Ooppera elää, voi hyvin ja asuu Suomessa." Nuo sanat kirjoitti yksi Englannin teräväkynäisimmistä oopperakriitikoista, Rodney Milnes - erittäin vaativa ja tinkimätön kirjoittaja. Hänellä oli ja on painoarvoa, ja hän innostui.

Hän oli yksi niistä vaikuttajista, jotka olivat seuranneet Savonlinnan oopperajuhlien nousua kansainväliseen tietoisuuteen silloin kun Martti Talvelasta oli tullut oopperajuhlien taiteellinen johtaja 1970-luvun alkupuolella.

Yksi Talvelan suuria ansioita oli se että hän sai nimekkäitä tähtiluokan taiteilijoita "sinne sinun festivaaliisi, missä-se-nyt-onkaan." Ja taiteilijoita seurasi vaikuttajia ja päättäjiä. Tulokset noista yhteydenotoista ovat jo suomalaisen oopperataiteen historiaa.


alkuun


Kertaan vain lyhyesti joitakin suomalaisen oopperabuumin alkuaikojen päätapahtumia:

Kansallisoopperan vierailu Lontoossa 1979, tarjontana Joonas Kokkosen "Viimeiset kiusaukset" ja Aulis Sallisen "Punainen viiva".

Savonlinnan oopperajuhlien, lontoolaisen Covent Gardenin kuninkaallisen oopperan ja Britannian yleisradion BBC:n yhteistilaus, josta syntyi Aulis Sallisen "Kuningas lähtee Ranskaan".

Aulis Sallisen"Punaisen viivan" ja "Ratsumiehen" matkat eri puolille Eurooppaa.

Vuonna 1983 tuli Kansallisoopperan suurin ja uskaliain seikkailu: vierailu New Yorkin Metropolitan-oopperassa. Vastaanotto oli erittäin lämmin - kritiikki oli paikoin jopa ylistävä.


alkuun


Kun Aulis Sallisen ja Paavo Haavikon "Kuningas lähtee Ranskaan" -oopperan meno Covent Gardeniin viivästyi, "Kuningas" lähti ensin Kielin oopperaan keväällä 1986, sitten Yhdysvaltoihin Santa Fen oopperajuhlille saman vuoden kesällä. Tässä tulee mieleeni muistikuva.

Ennen Santa Fen ensi-iltaa minua oli pyydetty kertomaan suomalaisesta oopperasta ja eritoten Sallisesta ja "Kuninkaasta" ryhmälle rikasta herrasväkeä, jonka harrasteena oli matkustaa ympäri maailmaa katsomaan oopperoita. He kuuntelivat kohteliaasti, kärsivällisesti ja jopa kiinnostuneesti. Kävellessään kohti katsomoa he vaikuttivat aidon innostuneilta. Sillä hetkellä kun esitys loppui, takaani kohosi äänekäs ja raivostunut "BUUUUUU!" Huutaja oli yksi juuri pikku esittelyni arvokkaista kuulijoista. Muita buuauksia ei sentään kuulunut, ja ylipäätään vastaanotto ensi-illassa oli kohtelias. Mutta lehtien mielipiteet menivät koko lailla ristiin. Suurin osa arvioista oli kohteliaita, muutamat kiittäviä, jotkin täysin tyrmääviä.


alkuun


Sitten, huhtikuun ensimmäisenä 1987, oli Covent Gardenin vuoro toteuttaa "Kuningas lähtee Ranskaan". Ja tässä eräs toinen muistikuva.

Edellisenä syksynä Covent Gardenista tuli sana, että ohjaajaksi nimitetty ja silloin varsin nimekäs romanialaissyntyinen Andrei Serban halusi neuvotella. Okko Kamu sattui juuri silloin olemaan Lontoossa. Menimme yhdessä Covent Gardeniin, ja kun olimme istuutuneet Serbanin kanssa nokatusten, hän sanoi: "Hyvät herrat. Olen lukenut libreton ja käynyt läpi partituurin." "Kertokaahan nyt, mistä tässä oopperassa oikein on kyse." Okko ja minä silmäsimme toisiamme lievää törkeämmän hämmästyksen vallassa, mutta ei siinä auttanut muu kuin vetää henkeä ja ruveta selittämään. Aikanaan "Kuningas" saatiinkin Serbanille selitetyksi. Mutta sitten Covent Gardenista tuli sana: "Serban on peruuttanut." Oli oikeastaan paikallaan että Serban luovutti, sillä ilmeisesti "Kuningas" oli hänelle vieras.

Ensi-iltaan ei ollut kovinkaan paljon aikaa, joten syntymässä oli lähes paniikkitunnelma. Tilanne kuitenkin pelastui melko pian, kun ohjaajaksi saatiin nuori ja jo useissa ooppera- ja teatteriproduktioissa kunnostautunut Nicholas Hytner. (Myöhemmin hänestä on tullut tähtiohjaaja, jonka ehkä tunnetuin suoritus oli elokuva Englannin kuningas Yrjö III:n sairaudesta.) Tunnelma muuttui jo ensi tapaamisessa, kun Nick Hytner sanoi: "Minun käsittääkseni tässä oopperassa on kyse vallankäytöstä ja sen seuraamuksista. Ja ymmärtäisin että se on eräänlainen musta komedia. Olenko oikeassa?"

Nicholas Hytner toteutti "Kuninkaan" produktioista ehdottomasti parhaan. Se oli älyllinen, hauska ja ja samalla riipaiseva. Siinä oli paljon viittauksia brittiläisiin ilmiöihin: liituraitahousuisista byrokraateista jalkapallofanien kautta työläiskortteleiden kesäisiin katujuhliin. Mutta siinä ei myöskään vältelty kauhukuvia.

Musiikillisesti toteutus oli hieno. Mutta yleisö oli ymmällään, ja kritiikin mielipiteet jakaantuivat jyrkästi kahtia. Jälkeenpäin on ollut kiintoisaa ja masentavaa havaita, että "Kuningasta" on seurannut jokseenkin täydellinen vaiteliaisuus; sitä ei sen koommin ole mainittu sen paremmin Hytnerin kuin esiintyjienkään ansioluetteloissa. Se oli ilmeisesti pettymys. Samaten on se että mikään brittiläinen oopperalaitos ei ole ottanut suomalaisia teoksia ohjelmistoonsa.

"Punaisen viivan" kohdalla selitys oli, että "se on jo esitetty Britanniassa" - yhden kerran, kun Kansallisooppera vieraili Lontoossa. Osasyynä on myös brittiläisen oopperan ja yleensä kulttuurin kurja rahoitus. Se ei rohkaise ottamaan riskejä.

"Kuninkaan" jälkeen suomalaisessa oopperaviennissä tapahtui muutaman vuoden tauko.


alkuun


Niin kuin monet teistä muistanevat, Sallisen "Kullervon" piti olla Kansallisoopperan uuden talon avajaisteos, mutta kun talon valmistuminen viivästyi, Los Angelesin oopperan pääjohtaja Peter Hemmings - joka oli hyvin perillä suomalaisesta oopperasta - ehdotti että Kansallisooppera toisi teoksen hänen laitokseensa. Niin siis Kansallisooppera matkasi Los Angelesiin ja kantaesitti "Kullervon" siellä helmikuun lopulla 1992 omin voimin lukuunottamatta orkesteria, joka oli sikäläinen.

Kantaesityksen yleisössä oli paljon Los Angelesin oopperan kannattajaväkeä - eli enimmältään rikkaita lahjoittajia. Heille oli kylläkin järjestetty useita esittelytilaisuuksia ennen ensi-iltaa, musiikkinäytteiden kera, joten oli toivoa että heillä olisi ainakin jonkinmoinen käsitys teoksesta. Mutta kun istuuduimme väliajan jälkeen paikoillemme, takaa kuului ilmeisesti kaikkeen kyllästyneen jenkkiherrasmiehen kyllästynyt ääni: "Kunhan tässä olisi edes jotakin melodiaa!" Itse asiassa "Kullervossa" on hyvinkin paljon kaunista ja korvaan tarttuvaa melodiaa. Ehkä ne vain olivat vääränlaisia takanamme istuneelle herrasmiehelle.

Osa lehtiarvosteluista oli erittäin kiittäviä, mutta alueen valtalehden Los Angeles Timesin kriitikko Martin Bernheimer oli tyytymätön, ja päätteli että teos oli lähinnä sekasotku. Tavallisesti tällaista valtalehden mielipidediktaattoria uskotaan, ja tyrmäys merkitsee usein välitöntä yleisökatoa. Ja kun paikalla ollut suomalainen musiikkitoimittaja innokkaasti siteerasi Los Angeles Timesin kirjoittajan moitteita, voi arvata että se ei suuresti kohentanut tekijöiden mielialoja.

Mutta: kumma kyllä, Bernheimerin moitteet eivät aiheuttaneetkaan yleisökatoa. Kun ensi-ilta hienoine kutsuvierasyleisöineen oli ohitse, seuraavissa esityksissä "Kullervo" vastaanotettiin yhä innostuneemmin. Viimeisenä iltana yleisön reaktio oli suorastaan huumaava.


alkuun


Seuraava kuvaelma sijoittuu Ranskaan, loppuvuodesta 1995: Sallisen "Kullervon" esitys Nantes'issa, Länsi-Ranskassa.

Nantesin oopperan johtaja ja pääohjaaja Philippe Godefroid oli kuunnellut "Kullervon" CD:n ja päättänyt, että hänen pitää talossaan toteuttaa tämä ooppera. Ja niin kävikin. Godefroy ja lavastajansa Françoise Terrone loivat jyhkeästi arkaaisen tapahtumaympäristön, jossa toiminta oli yhtaikaa tiivistettyä ja pelottavan dynaamista.

Tämä oli upea toteutus. Mukana oli ryhmä suomalaisia solisteja - Jorma Hynninen nimiosassa, Eeva-Liisa Saarinen, Vesa-Matti Loiri, Marit Sauramo, Pertti Mäkelä. Mutta yhtä virolaista solistia lukuunottamatta koko muu esittäjäkunta oli ranskalainen - ja lauloi suomeksi. En muista kuka heitä oli valmentanut, mutta kuka tahansa se oli, hän oli tehnyt loistavan työn, sillä sanoista sai selvän. Ja yleisön reaktio oli hämmästyttävä.

Nantesin ooppera - Theatre Graslin - periytyy Ludvig XIV:n ajoilta. Se on pienehkö, intiimi ja tyylikäs - eikä siellä mitään tekstityslaitetta ollut. Silti salintäyteinen ranskalainen yleisö seurasi suomenkielistä esitystä koko illan - hievahtamatta. Ranskalaiselle temperamentille usein ominaisesta levottomuudesta ei ollut jälkeäkään. Esityksen päätyttyä katsomossa vallitsi hetken ajan täydellinen hiljaisuus - tavallisesti merkki siitä että esitys on käynyt yleisön sieluun. Ja todella: yleisö taputti käsiään suorastaan kiihkoiasti. Kun sitten Aulis Sallinen kutsuttiin esille kumartamaan, yleisö nousi seisaalleen ja huusi bravoota.

Seuraavina päivinä silmään osui lehtikioskin seinällä ranskalaislehden otsikko: "Magnifique Kullervo". Koko lailla myöhemmin kävin taas Nantesin oopperassa, kun Hannu Niemelä lauloi Amfortasin roolin Wagnerin "Parsifalissa." Ennen esitystä oopperan tiedottajarouvat lämpiössä esittelivät minut joillekuille arvokkaille herroille ja rouville. En tiedä tänä päivänä keitä he olivat; mutta kun heille selvisi, kuka ja mikä minä olin ja miksi, heiltä tuli yksimielinen ja täysin spontaani huudahdus: "Voi kun saisimme 'Kullervon' tänne takaisin!"

Minusta tuollainen suhtautuminen sanoo paljon enemmän kuin mitkään lehtiarvostelut.


alkuun


Kesällä -98 Strasbourgissa asustava "Reinin kansallisooppera" - vieraili Savonlinnan oopperajuhlilla. Vastavuoroisesti oopperajuhlat lähettivät Einojuhani Rautavaaran "Aleksis Kivi"-oopperan vierailulle Reinin kansallisoopperan toimialueelle, eli Strasbougiin ja Mulhouse'iin. Sikäli kuin saan selkoa, lehtien arvostelut olivat erittäin myönteisiä. Kuulemani mukaan yleisöt olivat alkuun hieman hämmentyneitä - olihan aihepiiri täysin outo, ja musiikillinen ilmaisukin hieman vieras. Mutta vastaanotto oli silti kokonaisuudessaan erittäin positiivinen.

Heinäkuun lopulla 1995 Sallisen "Palatsi" oli kantaesitetty Savonlinnan oopperajuhlilla. En tarkkaan muista miten, mutta sana "Palatsista" oli kulkeutunut Etu-Pommerin teatteriin, jonka toimikaupungit ovat Greifswald ja Stralsund, aivan Puolan rajan tuntumassa.

Etu-Pommerin pienehkö ooppera toteutti "Palatsin" omana produktionaan ja omine taiteilijavoimineen keväällä -99 erittäin taidokkaasti. Ja jopa saksalaisen oopperataiteen ylväs mittapuiden-mittaaja, aikakauslehti Opernwelt myönsi että tässä oli "Teos jonka musiikki soljuu makeasti... ja joka musiikillisesti soveltuu juuri tälliseen pienehköön taloon."


alkuun


Nyt on kuitenkin erään toisen säveltäjän ja hänen oopperansa vuoro tulla esiin. Säveltäjä on Erik Bergman, ja hänen oopperansa "Det Sjungande trädet" eli "Laulava puu".

Syksyllä 1999 Kansallisooppera vieraili Berliinissä, mukanaan "Laulava Puu" sekä Benjamin Brittenin "Peter Grimes". "Laulava puu" oli berliiniläisille täysin uusi ja tuntematon teos, mutta siitä huolimatta Kansallisoopperan Berliinin-vierailusta, ja Bergmanin "Laulavasta puusta" tuli riemuvoitto. Yleisö kuulemma hurrasi bravoota, ja esittäjät saivat tulla kiittämään monta kertaa. Lainaan tähän vain yhden virkkeen siitä, mitä suurlehti Frankfurter Allgemeine Zeitung kirjoitti: "Kuin ihmeen kautta, Berliinin parhaillaan lamassa oleva ja hätää kärsivä musiikkiteatteri vietti suurta juhlailtaa." Voitkos kauniimmin sanoa.


alkuun


Lopuksi:suomalaisen oopperan vienti ei vieläkään ole loppunut. Esitettiinhän Kaija Saariahon "L'amour de loin" Salzburgin musiikkijuhlilla elokuussa - ja se oli menestys. Myöhemmin se esitettiin Flanderin festivaaleilla Brysselissä; vuoden loppupuolella se nähdään Pariisissa ja Bernissä. Ensi kuun yhdeksäntenä Lübeckin ooppera esittää Sallisen "Kullervon", ja esityksiä on pitkin kevättä. Maaliskuun loppupuolella lontoolainen musiikkiyliopisto esittää "Kullervon" Ja ensi syksynä Kaiserslauternin ooppera Saksassa ottaa ohjelmistoonsa omana produktiona Sallisen "Kuningas Learin". Kaikkeen tähän nähden olisin voinut lisätä tämän esitykseni aliotsikoksi: Melkoinen vientimenestys.


alkuun paluu etusivulle



webdesign © Päivi Hintsanen 2001
© Finnica