|
S A N K A R U U D E N S A L A T Suomalaisen sankaruuden teemat, tarinat ja tekijät esikristilliseltä ajalta nykypäivään |
||
 |
KALLE VIRTAPOHJA Urheilusankareita ja sankaritoimittajia - Hiljentyminen Hannes Kolehmaisen ja Martti Jukolan perinnön äärellä Jyväskylässä 5.5.2000 FT , Urheiluosaston päällikkö / Turun Sanomat |
|
 |
||
|
Hannes Kolehmainen oli ensimmäinen suuri suomalainen urheilusankari. Hän oli kaikkien tämän päivän mikojen, jarien ja janien esi-isä. Hän loi urheilusankarin perusmallin, muotin, johon jokaista suomalaista sankarikandidaattia ollaan istuttamassa. Kolehmainen voitti Tukholman olympiakisoissa vuonna 1912 kolme olympiakultaa ja kruunasi komean juoksu-uransa vuonna 1920 Antwerpenin olympiakisojen maratonvoitolla. Kolehmainen teki uroteon Tukholmassa hetkellä, jolloin Venäjän karhun kuristusote Suomi-neidon kaulalla oli jälleen kiristymässä. Kolehmaisen saavuttamat voitot määriteltiin tuoreeltaan historiallisiksi. Niillä teoilla oli merkitystä. Olennaista on, että niillä teoilla nähtiin olevan ensisijainen merkitys Suomen kansan kannalta. Toissijaista oli se, että olympiavoittojensa ansiosta Kolehmaisen onnistui kohottaa omaa ja läheistensä elintasoa. Haluan alleviivata tässä yhteydessä teon merkitystä: Sankariksi ei synnytä, sankariksi voi tulla vain uros- tai urhotekoja tekemällä - nykyisin tämä on yleensä siis urheilutekojen tekemistä: lohikäärmeitähän ei sitten ritari Yrjön päivien ole näkynyt. Mutta urheat, epäitsekkäät teot eivät riitä. Sankaruus on viitta, jota ei voi itse pukea: se viitta puetaan sankarille. Urheilijan teot luokitellaan sankarillisiksi kannattajien keskuudessa, oman yhteisön tai oman kansan keskuudessa. Lisäksi jonkun on kerrottava sankarin urotekoa uusintavaa sankaritarinaa. Koska Tahko Pihkala tunnetaan erityisesti kuntoliikunnan puolestapuhujana ja esimerkiksi koululaisten hiihtolomien kehittäjänä, on minusta ollut hieman yllättävä todeta, että hän oli yksi niistä urheilutoimittajista, jotka olivat luomassa Kolehmaisesta myyttistä sankarihahmoa. Tahko kirjoitti syksyllä 1912 Suomen Urheilulehdessä (19.9.1912) tapaamisestaan Kolehmaisen äidin kanssa seuraavasti: Se se nyt oli maailman mainioitten äiti: pienenpuoleinen vaimoihminen, jonka kasvoihin 56 vuotta on jo syvät vaot kyntänyt, mutta jonka olento vielä on nuortea kuin nelikymmenvuotiaan. Tässä suhteessa on hän Hanneksen esikuva, sekä kasvojen piirteiltään että muutenkin. Äiti ja poika muistuttavat toisiaan siinä ristiriidassa, joka on piirteitten vanhannäköisyyden ja olennon nuorteuden välillä. Tatu kuuluu olevan äitinsä isän näköön, muut lapset taas tulleet isänsä näköön. Uteliaana tiedustelin, oliko suvussa ollut aikaisemmin juoksuun taipumuksia huomattavissa. Vastaus oli jokseenkin kieltävä. 
Tarkastelen tässä esityksessä suomalaisia urheilusankareita ja heidän kätilöitään, urheilutoimittajia. Perusajatuksena on, että elämää suurempia urheilusankareita ei syntyisi ilman urheilijoiden suorituksia ihastelevia urheilutoimittajia. Tässä esityksessä keskityn pääasiassa radiossa ja televisiossa vaikuttaneisiin urheilutoimittajiin, sillä heissä ruumiillistuu sähköisten medioiden reaaliaikaisen todistusvoiman viehätys: Radion ja television toimittajat ovat kansallisesti kohottavien huippuhetkien silminnäkijöitä ja synnyttäjiä. Lukuisat esimerkit osoittavat, että urheilun ja urheilujournalismin välinen suhde on muuttunut kovin vähän viime vuosisadan alkuvuosikymmeniltä tähän päivään tultaessa: Urheilulla on ollut tarve käyttää joukkotiedotusvälineitä oman urheilusanomansa levittämiseen, ja samaan aikaan medialla on ollut tarve suurta yleisöä kiinnostavan sisällön välittämiseen. Mutta kumpi tulee ensin? Urheilun tarve saada julkisuutta? Vaiko median tarve saada mielenkiintoisia sisältöjä? Mediatutkijan näkökulmasta edellä marssii media, jolla on suuri tarve saada urheilusta mielenkiintoisia uutisia ja ohjelmasisältöjä. Samalla urheilu saa mahdollisuuden oman suosionsa kasvattamiseen.
Suomen Yleisradio aloitti toimintansa vuonna 1926, ja varsin pian saatiin urheiluakin ohjelmistoon. Tosin ensimmäinen maaottelulähetys vuonna 1927 oli nykyaikaiseen ohjelmavirtaan tottuneen kuuntelijan mielestä merkillinen. Vasta varsinaisen ohjelman päätyttyä ne kuulijat, jotka olivat tienneet pysyä kanavalla, saivat kuulla Helsingin Sanomien toimittajan Yrjö Halmeen nuhaisen äänen Tukholman studiosta: Huomio, huomio, täällä Tukholma, Helsingin Sanomien urheilureportteri puhuu.Ilmeisesti "huomio-huomion" huutaminen eetteriin oli ajan tapa, sillä Pariisin olympiakisojen jälkeen Martti Jukola, suomalaisen urheilutoimittajakunnan suurin legenda, kirjoitti toimittajan, ja urheilijan, kokemuksiaan kirjassa Alloo, Alloo. Kuvia ja katkelmia Pariisin olympialaisista: Alloo alloo! Maailman kaikkiin ääriin kiiriköön stadionin magnavoxien kaiku. Herätkööt kaukaisimmat kansat kuulemaan ääntä Pariisin suurilta kisakentiltä.Tämän Jukolan esittämän näkemyksen mukaan urheilijat eivät siis kamppailleet oman etunsa vaan kansakunnan puolesta: tämä siis selittää urheilijan sankarillista sädekehää. Tätä kansakuntien välistä kamppailua kuvaa myös Suomen Urheilulehden etusivu vuodelta 1932. Paavo Nurmea epäiltiin ammattilaisuudesta ja kansainvälinen yleisurheiluliitto oli julistanut hänet huhtikuussa kilpailukieltoon. Suomen Urheilulehti julkaisi heinäkuussa jutun, jonka tiedot olivat peräisin Ranskasta Suomen joukkueen olympiamatkalta kohti Los Angelesia. Nurmi aprikoi jutun mukaan, että "en luule saavani juosta". Toisenlaisen näkemyksen esittäjänä on Amerikka: "Nurmi saanee juosta." Mukana on myös kolmas subjekti, Saksa, jonka raskauttavien todisteiden todistusvoimaisuutta otsikossa kysellään. Urheilu on siis kansakuntien välinen asia. Ja omia kansakuntiaan edustavat urheilijat ovat potentiaalisia sankareita, mikäli yltävät sankaritekoihin.
Mutta palataan radioaalloille. Samaan aikaan, kun suomalaiset sanomalehdet palkkasivat ensimmäisiä urheilutoimittajiaan, alettiin radiossa vähitellen oivaltaa, kuinka mainiosti urheilu sopii radioon. Kaiken kaikkiaan kovin vaatimatonta oli urheilun taival radion alkuhämärissä. Voimistelutunteja lähetettiin olympiavuonna 1928 21 kappaletta. Voimistelutuntien kotijumppaidea oli kopioitu ulkomailta, joten niiden suhteen voisi puhua kansainvälisestä ohjelma- ja urheilugenrestä. Yleisradio-lehdessä oli olympiakeväänä urheilun teemanumero. Lehden sisältö paljastaa, kuinka kaukana radio oli suomalaisesta urheiluelämästä. Teemanumerossa julkaistiin kuvat Oxfordin ja Cambridgen soutukilpailusta, saksalaisesta tennisyleisöstä ja kamelikilpailuista. Kuvassa viiletti Abdul IV, sen ajan egyptiläisten kilpakamelien ykkönen. Seuraavalla viikolla radiossa alkoi liikunta-aiheinen luentosarja, jonka kaksi ensimmäistä esitelmää piti Martti Jukola aiheenaan "jokapäiväinen ruumiinharjoitus elämänvoimana".
Ruotsissa radion ja urheilun välinen suhde oli alussa samanlainen kuin Suomessa. Molemmissa maissa yritettiin pitää radiotoimittajat mahdollisimman kaukana urheilutapahtumista. Pelättiin, että radiointi vie yleisön. Esimerkiksi vuoden 1928 olympiakarsintakilpailujen radiointi kiellettiin Suomessa. Samana vuonna Ruotsissa syntyi eriskummallinen tilanne, kun Ruotsin ja Saksan jalkapallomaaottelun radiointi kiellettiin Ruotsin yleisradiolta. Sen sijaan ottelu radioitiin Saksaan. Siitä seurasi, että ruotsalaiset saattoivat seurata Tukholmassa pelattua maaottelua Hampurin asemaa kuuntelemalla. Urheiluväki siis pelkäsi katsomoiden tyhjenemistä. Vuonna 1930 julkaistiin Yleisradio-lehdessä voimakas kirjoitus urheilulähetysten puolesta: lehdessä vedottiin siihen, että ulkomailla oli havaittu radion merkitys urheilun "opetus-, tiedoitus- ja propagandavälineenä". Myös Suomessa yleisön "urheiluintoinen osa" oli huomannut radion suuren merkityksen urheilulle. Vaikka Sulo Kolkka oli selostanut Ruotsi-Suomi-maaottelun vuonna 1929 Helsingistä, ja vaikka radioyleisöä oli jo hemmoteltu muutamilla, lähinnä yleisurheilun ja hiihdon erikoislähetyksillä, urheiluväen keskuudessa oli ennakkoluuloja radiota kohtaan. Niinpä Yleisradio-lehdessä tehtiin omaa radiopropagandaa seuraavalla tavalla: Radio on mitä parhain keino urheiluinnon tartuttajana, urheilutiedon ja sen syvemmän tajuamisen välittäjänä ja lopulta urheiluyleisön kasvattajana ja kartuttajana.
Nyt kun olemme suorittaneet alkuverryttelyn, voimme siirtyä ydinkysymyksiin: Millaisia urheilusankareiden synnyttäjiä urheilutoimittajat ovat? Millä edellytyksillä urheilutoimittaja voi rakentaa sankarikertomuksen? Urheilijan teot vaikuttavat tietysti siihen, miten hänen suorituksistaan kerrotaan. Toimittajan tiedot ja taidot vaikuttavat siihen, miten hän a) arvottaa kyseisen urheilusuorituksen ja b) osaa välittää ajatuksensa yleisölleen. Voimme tarkastella sankarin syntymistä tai synnyttämistä viidestä erilaisesta näkökulmasta. Voisimme kutsua näitä näkökulmia viideksi vaatimukseksi, jotka liittyvät tiiviisti tähän urheilutoimittajan synnytysavustajan rooliin. Kaksi ensimmäistä ovat toimittajaan liittyviä vaatimuksia, kolmas vaatimus on aikasidonnainen ja kaksi seuraavaa ovat lähinnä urheilijaan kohdistuvia vaatimuksia. Nämä urheilusankarin synnyttämisen vaatimukset voimme kiteyttää seuraavasti: 1) toimittajan oma urheilun tuntemus ja urheilutausta 2) toimittajan monipuolisuus 3) ajan hengen mukainen urheilulaji 4) urheilijan karismaattisuus 5) sankarillinen urheilusuoritus.
Toimittajan oma urheilutausta Ensimmäinen vaatimus sille, että journalisti voi olla synnyttämässä urheilusankaria, on substanssin hallinta: hyvä urheilutoimittaja on itse harrastanut urheilua. Ei tarvitse olla olympiavoittaja tullakseen hyväksi urheilutoimittajaksi, mutta on eduksi tietää, mitä on voiton huuma, tai tappion katkera kalkki. Tai millaista on intensiivinen keskittyminen, viimeiseen asti yrittäminen, kivun voittaminen. Monet legendaarisista urheilutoimittajista ovat olleet jopa olympiatason urheilijoita: Lauri "Tahko" Pihkala oli urheilijana olympiakisoissa vuosina 1908 ja 1912. Hän oli moninkertainen Suomen mestari ja ensimmäinen suomalainen, joka alitti 800 metrillä kaksi minuuttia. Martti Jukola, jonka syntymästä tulee marraskuussa kuluneeksi sata vuotta, juoksi Pariisin olympiakisoissa 1924 400 metrin aitajuoksun välierässään viidenneksi. Pekka Tiilikainen oli Pohjoismaiden vapaauintimestari 400 metrillä ja 1500 metrillä ja kymmenkertainen Suomen mestari vesipallossa. Tiilikaisen urheilutoimittajauran alku on urheilupiireissä tunnettu: uituaan Oslon PM-uinneissa vuonna 1935 4x200 metrin viestissä Suomen avausosuuden hän kipusi altaasta vettä valuvana mikrofonin ääreen selostamaan viestin jatkumista toisella osuudella. Myös monilla muilla nimekkäillä urheilutoimittajilla on ollut urheilutaustaa: Aki Tammisto, Harri Eljanko, Sulo Kolkka ja Stig Häggblom olivat kansallisen tason juoksijoita ja Helge Nygrén oli maajoukkuetason koripalloilija. Listaa voisi jatkaa.
Toimittajan monipuolisuus Toinen vaatimus urheilusankarin synnylle on kätilön monipuolisuus. Martti Jukola, joka väitteli tohtoriksi J.H. Erkon runoudesta, toimi mm. Suomen Urheilulehden päätoimittajana, urheilukirjailijana, nuorten kirjojen suomentajana ja erityisesti Yleisradion pääselostajana. Suomeen radioitiin ensimmäisen kerran suoria olympialähetyksiä Berliinistä vuonna 1936, ja Yleisradion selostajana toiminut Jukola on jäänyt historiaan erityisesti Berliinin olympiakympin selostuksestaan. Kilpailun voitti Ilmari Salminen, kultavääpeli, toiseksi sijoittui Arvo Askola ja kolmas oli estejuoksijana paremmin tunnettu Volmari Iso-Hollo. Monet aikalaiset muistavat edelleen sen sykähdyttävän kohdan, kun suomalaiskolmikko karkasi japanilaiselta uhkaajaltaan Murakosolta: Murakoso jää, Murakoso jää. Tästä todisti muun muassa professori Paavo Seppänen Yleisradion Martti Jukola -seminaarissa, joka järjestettiin huhtikuussa 2000 Helsingissä. Jukola loi sähköisen tunnelman toistuvalla nyt-sanan käytöllä. Kympin juoksun loppuratkaisujen yhteydessä Jukola tuli pikaisesti selostaneeksi myös korkeushypyn olympiavoittajan Cornelius Johnsonin voittosuorituksen. Jukolan selostuksessa hyppäsi "neekeri Johnson". Jukolan selostus Berliinin kympin juoksusta on suomalaisen urheilujournalismin ehdoton klassikko. Berliinin kisojen jälkeen T.L.Kipinä kirjoitti Radiokuuntelija-lehdessä (1936) seuraavasti: Reportaashi on nykyaikaisen radio-ohjelman antoisimpia aloja. Parhaimmillaan ollessaan se epäilemättä kerää suurimmat kuuntelijajoukot koneittensa ääreen. Ajatelkaamme vain elokuisia "jännäämisen" hetkiä tri Jukolan suorastaan siirtäessä Suomen kansan Berliinin olympiastadionin muurinharjalle.Tätä tunnustusta voi pitää siinä mielessä merkittävänä, että kirjoittaja ei selvästikään ollut urheilumiehiä, mikä paljastuu kirjoituksen jatkosta: - Urheilureportteri on siinä onnellisessa asemassa, että hänellä on jo ennakolta kuulijainsa mielenkiinto puolellaan. Silloin annetaan moni vajavaisuuskin anteeksi. Toisin on "kulttuurireportterin" laita. Hänen on aina voitettava kuulijat aiheelleen, miltei viekoiteltava heidät mukaan.Monipuolisuutta löytyi Jukolan ohella myös Tiilikaiselta, joka radiotyönsä ohessa kirjoitti urheilukirjoja ja pakinoi mm. Warkauden Lehdessä. Myös Paavo Noponen on työskennellyt televisiossa ja radiossa sekä kirjoittanut urheilukirjoja ja proosaa. Hänen kauttaan voimme tarkastella koko sodanjälkeistä radiourheilua. Noposen ääni tuli kuuntelijoille tutuksi viidellä vuosikymmenellä. Pitkä selostajaura alkoi vuonna 1952 Helsingin olympiakisoissa. Sen jälkeen Noponen oli selostamassa peräti 18 olympiakisoja, kunnes jäi eläkkeelle vuoden 1994 yleisurheilun EM-kisojen jälkeen. Noponen toimi Pekka Tiilikaisen taisteluparina, ja Tiilikaisen äänen vaiettua Noponen jatkoi yksin sinivalkoisena äänenä. Monipuolisuutta on edustanut myös Voitto Raatikainen, seitsemän urheilukirjan kirjoittaja, joka toimi Yleisradiossa radiourheilun toimituspäällikkönä vuodesta 1972 vuoteen 1993. Kirjoittavana urheilutoimittajana Raatikainen oli aloittanut jo 17-vuotiaana Työkansan Sanomissa vuonna 1947. Samoihin aikoihin hän tuli tutustuneeksi myös Pekka Tiilikaiseen, josta tuli myöhemmin, Paavo Noposen ohella, Raatikaisen työtoveri ja opastaja. Erityisesti vuonna 1964 Pekka Tiilikaiselta saamaansa neuvoa Raatikainen on muistanut: Ensimmäiseksi, ja tiiviimmin kuin muita, on seurattava suomalaisia.50-vuotishaastattelussaan Helsingin Sanomissa Raatikainen luonnehti radioselostuksen perussäännöksi, että mikäli suomalainen urheilija menestyy, saa selostajakin kiitoksen rippeitä. Ja kun kilpailu menee kehnosti, moitteiden paine siirtyy selostajan niskaan.
Ajan henki Esitin kolmantena vaatimuksena, että urheilusankareita voidaan kätilöidä vain ajanmukaisten lajien voittajista. Mitä ajanmukaisuus sitten on? Vuosisadan alussa ajanmukaisia urheilulajeja olivat fyysistä ponnistelua vaativat lajit kuten kestävyysjuoksu ja murtomaahiihto. Hannes Kolehmainen ei varmaankaan ollut aivan keskiverto nuori hiihtäessään veljiensä kanssa nuoruudessaan 60 kilometrin ja myöhemmin jopa 200 kilometrin lenkkejä ja kilvoitellessaan näillä retkillä rekiä vetävien hevosten kanssa niin kauan kuin hevoset jaksoivat tai kääntyivät sivutielle. Joka tapauksessa Hannes harrasti siinä mielessä ajanmukaista lajia, että vuosisadan alussa oltiin kovasti innoissaan erilaisesta mittaamisesta. Kolehmaiseltakin mitattiin tarkasti fyysisiä ominaisuuksia, kun haluttiin selitystä hänen hämmästyttäville suorituksilleen. Kolehmaiselta on tiedossa mm. pituus (168), paino (56-57), rinta (88-89-96), vyötärö (71), lantio (88), reisi (48,5), polvi (34), pohje (34) ja nilkka (21). Mittaamista harrastettiin samoihin aikoihin myös urheilun ulkopuolella. Liikkeenjohdon klassisiin oppeihin lukeutuva taylorismi on juuri samankaltaista mittaamista kuin yleisurheilukin. Erilaisten työsuoritusten ihannesuorituksiin kuluvaa aikaa mitattiin kellolla, ja näihin ihannesuorituksiin tuli kaikkien työntekijöiden pyrkiä. Yleisurheilu perustuu ehkä kaikista urheilulajeista eniten mittaamiseen. Lisäksi hikistä ponnistelua vaativa yleisurheilu sopi ihanneurheiluksi aikana, jolloin useimpien ihmisten työ vaati suhteellisen paljon ruumiillista ponnistelua. Sen sijaan nykyaikana ei pidä ihmetellä formuloiden saavuttamaa suosikkiasemaa, sillä Mika Häkkinen hallitsee teknisen ajokkinsa metkut samalla tavalla kuin meistä jokainen haluaisi hallita vaikkapa pöydällämme könöttävän tietokoneen salat. Toinen ajan henkeen liittyvä asia on median kehitys. Televisiointitekniikan ja -taidon kehittyminen ohjaa osaltaan sankarivalintaa. Mikäli suomalainen maratoonari olisi voittanut Helsingin EM-kisoissa vuonna 1971, hänestä ei olisi tullut samanlaista kansallissankaria kuin Juha Väätäisestä. Väätäisen juoksut kuvattiin kuudella ulkomailta lainatulla väri-tv-kameralla, mutta maratonjuoksun kuvaamiseen ei tuolloin riittänyt kalustoa. Nykyisin tv-ohjaajien työ on kehittynyt omaksi erityistaidokseen. Sitä taitoa Yleisradion ohjaajilla on niin paljon, että se tunnustetaan Suomen rajojen ulkopuolellakin. Raimo Piltz aloitti suomalaisten tv-ohjaajien paljon kiitosta saaneen tradition Helsingin EM-kisoissa 1971. Piltzin seuraajat ovat Kalevi Uusivuoren johdolla kehittäneet suomalaista ohjaajakulttuuria. Uusivuori on toiminut EBU:n ohjelmapäällikkönä kolmissa kesäolympiakisoissa, viimeksi Sydneyssä. Sankareiden synnyn yhteydessä voidaan puhua myös yhteiskunnallisesta tilauksesta. Kun suomalaiset innostuivat Hannes Kolehmaisen voitoista Tukholmassa 1912, mielenkuohun taustalla oli venäläistämisohjelma, jonka avulla suomalaisten autonomisesta asemasta yritettiin tehdä loppu. Samaan aikaan Suomessa oli separatistinen itsenäisyyteen tähtäävä toiminta saanut kannatusta. Kolehmaisen voitot tukivat suomalaisten itsenäisyyspyrkimyksiä. Vastaavasti Suomen maailmanmestaruus jääkiekossa vuonna 1995 osui yksiin laman päättymisen ja traumaattisen Euroopan Unioniin liittymisen kanssa. Voitonjuhlia virittivät MM-kullan lisäksi laajat yhteiskunnalliset virtaukset. Lisäksi kiekkokansan vuosikymmeniä kestänyt haave edes MM-mitalin saavuttamisesta muuttui 1990-luvun alussa häkellyttävän nopeasti. Vaikka maajoukkue asetti tavoitteekseen maailmanmestaruuden voittamisen vuonna 1995, ei kovin moni tv-katsoja uskaltanut kultamitalista haaveilla. Sen vuoksi Ruotsin voittaminen MM-loppuottelussa oli penkkiurheilijoiden suurimpien haaveiden täyttymys.
Urheilijan karismaattisuus Kenestä hyvänsä ei tule kansallissankaria, vaikka suuria voittoja syntyisikin. Neljäs vaatimus sille, että journalisti voi toimia urheilusankarin kätilönä, on urheilijan karismaattisuus. Otan esimerkin Tahko Pihkalan Helsingin Sanomiin lähettämästä kirjoituksesta. Hannes Kolehmainen oli siis se urheilija, jonka sankarikätilönä Tahko itse toimi (HS 7.7.1912). Tarkan kirjanpidon mukaan 53 kertaa kysyttiin minulta viiden päivän aikana "har Kolemaine kommit?" Onko Kolehmainen tullut? "Ei vielä." "Ja, han är fin", hän on hieno, on aina ollut kuin valettu yksitoikkoinen imartelu. Oli hyvin noloa siihen ihastuneen ylpeästi hymyillä. Lopulta kävi viimeinen huomautus niin kyllästyttäväksi, että aina vastasin: "Ei hän niin hieno ole, pitää usein pehmeitä kauluksia." Pihkalan kätilösuhde Kolehmaiseen selittänee osaltaan sitä, että Pihkala ei innostunut myöhemmin niin suuresti Paavo Nurmen saavutuksista. Kolehmainen oli Pihkalalle "se todellinen" urheilusankari. Mutta karismaattisuutta on löytynyt muistakin suomalaisista kuin Kolehmaisesta ja suuresta vaikenijasta Paavo Nurmesta: Maaottelusankari Voitto Hellstenin, soutujätti Pertti Karppisen ja hiihtojätti Juha Miedon nimet tuovat heti runsaasti muistoja mieleen. Omanlaistaan karismaattisuutta löytyy myös pellestä sankariksi kohonneesta Keke Rosbergista ja hänen suojatistaan Mika Häkkisestä. Karismaattisuus on asia, jota on vaikea määritellä, mutta se on helppo tunnistaa. Esimerkiksi Jari Litmasen olisin leimaamassa suoralta kädeltä karismaattiseksi urheilutähdeksi, mutta saman tien alan taas pohtia, mitä se karismaattisuus on? Mainetta, mammonaa, menestystä, mediaa. Siis onko karismaattisuus sisäsyntyistä vai ulkokultaista? Kenties vähän näitä kaikkia. Yksi karismaattisimmista suomalaisurheilijoista lienee nyrkkeilyn ensimmäinen arvokisavoittajamme, Euroopan mestari Gunnar Bärlund eli GeeBee. Hän siirtyi ammattilaiseksi tuoreeltaan EM-voittonsa jälkeen vuonna 1934. Kaikkiaan hän otteli ammattilaisena 85 ottelua ja voitti niistä 55. GeeBeen suurta suosiota selittää paitsi Amerikan kehissä saavutettu menestys, myös se, että Yleisradio kertoi tuoreeltaan aamu-uutisissa hänen otteluidensa lopputulokset. Keväällä 1938 GeeBeen kotiinpaluuta voittoisalta turneelta oli todistamassa Pekka Tiilikainen: Tiilikaisen selostusta kuunnellessa tulee mieleen Joseph Campbellin myyttisen sankarin kaava: matka, poissaolo ja paluu.
Sankarillinen urheilusuoritus Kumpi tarvitsee sankareita enemmän, media vai urheilu? Alussa esitin, että media marssii urheilun edellä. Mutta saneleeko media todella tahdin? Tämä on tietenkin näkökulmakysymys. Kun puhutaan urheilusankareista, on urheilijan ensin tehtävä sankarillinen tekonsa. Vasta sen jälkeen hänet voidaan aateloida sankarillisilla kertomuksilla. Sankareiden synnyttämisen viides vaatimus onkin jo alussa korostamani sankariteko, joka urheilijalta vaaditaan. Jukolan, Tiilikaisen, Noposen ja Anssi Kukkosen maine urheiluselostajina perustuu suomalaisten urheilijoiden sankaritekojen selostamiseen. Vuoden 1960 talviolympiakisoissa Pekka Tiilikainen selosti yhden Veikko Hakulisen suurimmista urheilusuorituksista, 4x10 kilometrin viestin voittoisan ankkuriosuuden. Selostajan voimakas eläytyminen sankarihiihtäjän suoritukseen välittyi ilman ylenpalttista huutamistakin. Paavo Noposen selostajauran suuria hetkiä oli Lasse Virenin 10.000 metrin kultajuoksun selostaminen Münchenissä 1972. Noponen tunnelmoi, että Berliinin menestyksen päivistä on kulunut 36 vuotta. Seuraavana päivänä Helsingin Sanomat käytti samaa ilmaisua ladatessaan merkitystä Virenin voitolle: Berliinin päivistä 36 vuotta. Urheilutoimittajan tuleekin tuntea selostamansa lajin luonne ja sen historia: nämä molemmat kuuluvat substanssin hallintaan. Näin voidaan luoda merkityksiä, tarinoita ja sankaritarinoita. Muistellaanpa lopuksi vielä pieni hetki suomalaisten jääkiekkohuumaa viiden vuoden takaa. Ensimmäisen maailmanmestaruuden voittaminen jääkiekossa oli historiallinen, rajoja rikkova urheilusuoritus. Voitto ja sen juhliminen ovat jääneet ihmisten mieliin. Maailmanmestaruus henkilöityi ruotsalaisvalmentaja Curt Lindströmiin, josta tuli hetkessä koko kansan Curre Toimittajat jopa pyytelivät Currelta anteeksi liiallista kritiikkiään. Koko Yleisradion MM-tiimi onnistui välittämään kisat kotikatsomoihin mukaansa tempaavasti. MM-loppuottelun selostaneen Antero Mertarannan terävyys ja värikkäät kielikuvat varmistivat tv-katsojien viihtymisen. Koko kansa adoptoi onnesta mykkyräisenä leijonajoukkueen kiekkokullan ja kätilön parkaisun: Se on siinä! 
|
|
 |
||
webdesign © Päivi Hintsanen 2000 |