S A N K A R U U D E N   S A L A T
Suomalaisen sankaruuden teemat, tarinat ja tekijät esikristilliseltä ajalta nykypäivään




KUSTAA H.J. VILKUNA
Kriiseistä syntyivät Ruotsin vallan ajan sankarit

Jyväskylässä 4.5.2000

Dosentti, Jyväskylän yliopisto



Laatiessaan sanakirjaansa 1780-luvulla pohjoispohjalainen pappi, suomenkielen harrastaja ja mytologian kerääjä Christfrid Ganander tuli sisällyttäneeksi käsikirjoitukseensa silloisen käsityksen, tiedon ja merkityksen sanoista 'sankari' ja 'sankarillinen'. Gananderin maailmassa käsitteet viittasivat suoraan sotimiseen ja urhoollisuuteen jopa niin selvästi, että hän käänsi sanan 'sankari' ruotsiksi muotoon 'krigshielte'. Ruotsin vallan ajan lopulla sankari oli siten yksinomaan sotasankari ja taitava sotaurho. 1700-luvun suomalaiset mytologisista harrastuksistaan huolimatta eivät enää yhdistäneet sankaruutta laulajatietäjyyteen tahi muihinkaan muinaisiin selityksiinsä. Aikaisemman merkityksen unohtaminen alkoi, kun uudenlaista, ruotsalaisen ja katolisen kulttuurin muassaan tuomaa yhteiskuntajärjestystä ryhdyttiin juurruttamaan täkäläisiin yhteisöihin. Vanha merkitys piti itse asiassa suorastaan hävittää, sillä se uhkasi uutta järjestystä. Valloittajille ja uudenlaista järjestelmää edustaneelle eliitille kalevalainen päällikköhahmo oli kiusallinen, koska siihen saattoi liittää pakanallisia elementtejä ja uuden eliitin vastaista kritiikkiä. Niinpä jo ristiretkikausi loi uuden sankariluokan, heerospapiston ja tätä tukeneen sankariylimystön.




alkuun


Sankaruus edellytti hyvää ja laajalle levinnyttä mainetta. Sen vuoksi sankariteko piti esittää suuren yleisön läsnäollessa. Tuskinpa missään muualla 15001700-luvulla oli samanaikaisesti koolla yhtä runsaasti miehiä kuin sodissa ja mittavissa taisteluissa. 1600- ja 1700-luvulla taistelupaikkojen tuntumassa asuneet ihmisetkin saattoivat tulla seuraamaan taistelukentän lähellä sijainneille korkeille paikoille makaaberia sankarinäytelmää. Taistelun päätyttyä siviiliväestö mikäli se ei joutunut terrorin kohteeksi ryhtyi levittämään yhdessä voittaneen osapuolen sotilaiden kanssa tietoja kaikkialle jostakin taistelun ratkaisseesta ja muita urheammasta joukko-osastosta. Voittajan komentaja puolestaan tiedotti tapahtumien kulusta hallitsijaa, joka taasen teki omat päätelmänsä siitä, ketkä sankareita olivat.

Joukko-osastot olivat vain nimettömien miesten ryhmiä, joita upseerit kannustivat hyökkäykseen joko itse etunenässä kulkien tai vähän taaempana miekkansa lappeella sotamiehiä selkään lyöden. Näiden samaisten upseerien nimillä myös osastot tunnettiin, joten oli luontevaa, että sankaruuskin lankesi heille. Yleisesti puhuttiin sankarillisista sotajoukoista, mutta milteipä aina tällaiselle joukolle löytyi johtaja ja nimi, johon sankaruus yhdistettiin. Niinpä runebergiläinen nimeltä mainittu sankarisotilas syntyi vasta 1800-luvulla.




alkuun


Sotasankareiksi mainitut upseerit keräsivät suurimmat palkinnot urheudestaan ja usein aivan ansiosta. He taistelivat henkensä uhalla miestensä keskellä ja haavoittuminen laskettiin yleensä eduksi, kun jollekin sankaruutta tarjottiin. Upseerin uralla haava, arpi tai vaurioitunut ruumiinjäsen miellettiin merkiksi siitä, tuo mies oli osallistunut sankaritöihin.

Upseereita sankaritöihin piiskasi upseerin kunnia; kunnialla oli upseereille verrattomasti paljon suurempi merkitys kuin muille 15001700-luvun yhteiskunnan ryhmälle. Aateliskunniasta puhuttiin, mutta suuri osa aatelisista puolusti ja hoiti kunniaansa juuri sotimalla. Upseerille kunnia tuli ammattivelvollisuutena. Tämä on sikäli kiintoisaa, että kun nuorukaisesta tuli upseeri, hän oli kunnialtaan puhdas ja täydellinen. Hänhän ei ollut ehtinyt sitä vielä liata. Kun upseeri noudatti sovittuja sääntöjä, käyttäytyi oikein ja nuhteettomasti sekä osallistui taisteluihin, hän säilytti kunniansa. Pelkuruus ja sopimaton käytös merkitsivät kunnian menettämistä. Kunniallisuus ei kuitenkaan edellyttänyt sankaritöitä, vaan kunniallisuuden ylläpitämiseksi riitti hyvin nuhteettomasti hoidettu virka, mitä Ruotsi-Suomessa työksi käynyt sotiminen edusti.

Valtaosa upseereista hoiti elämäntyönsä kunniallisesti tulematta millään muotoa sankariksi. Aivan samaan tapaan rahvas eli elämänsä moitteettomasti menettämättä mainettaan. Maine tai kunnia oli kuitenkin mahdollista menettää ja palauttaa jälleen ennalleen sovittamalla vääränlaisen tekonsa ja osoittamalla jälleen nuhteettomuutta. Kunnia ja maine ovat siis olleet keskenään verrannollisia asioita; syntyessään eli saadessaan nimityksen upseeriksi mies oli kunniallinen ja syntyessään ihminen maineeltaan puhdas ja täydellinen. Sen sijaan sankariksi ei kukaan syntynyt tai sankaruutta saanut viran ohessa eikä kestään voinut oikeastaan tulla antisankariakaan, ainakin sellainen käsite puuttuu Gananderin käyttämästä sanastosta. Sankaruus piti ansaita ja sankareiksi tultiin erikoislaatuisen urheuden osoittamisen seurauksena.




alkuun


Näin ollen sankaruus sijaitsi jossakin tavallisen elämän yläpuolella. Tuohon erikoiseen sankaruuteen saattoi silti yltää vain upseeri, joka teki jotakin aivan poikkeuksellista. Hänen tuli ratkaista kriisi, selvitä kriisistä voittajaksi ja selvittää samalla seuraajiensakin kriisi. Siksi käsite sankarikuolema, jollaisen kohtasi muun muassa Kustaa II Aadolf, liittyi oleellisesti tavallisen elämän yläpuolella sijainneisiin tekoihin. Kustaa II Aadolfin katsottiin selvittäneen armeijansa kriisin ja toviksi koko protestanttisen maailman kriisin, vaikka taistelun tuoksinassa itse menehtyikin.

Hän, kuten enimmät menneisyyden sotasankareista, syntyi kouriintuntuvassa sodan kriisissä. Upseeri johti joukkojaan, teki taisteluissa tärkeimmät ratkaisut ja nousi taistelun päätyttyä sankariksi, mikäli vastustaja oli ollut ylivoimainen, omien joukkojen mieshukka oli käynyt suureksi ja upseeri oli itse haavoittunut. Sankariksi hänet nostettiin siksi, että hän oli ratkaissut kriisin yksilönä ja samalla ratkaissut miestensä kriisin. Hän nautti miestensä luottamusta ja nämä miehet hänestä usein sankarin tekivätkin. Tämä on tärkeä seikka, sillä kukaan ei itseään voinut sankariksi nostaa; sankariksi ylentäminen jäi muiden tehtäväksi.

Tilanne on sikäli kiintoisa ja nurinkurinen, että ylivoimaisenkin vastustajan edessä kunnia vaati upseerilta taisteluun ryhtymistä. Niinpä eräs suuren Pohjan sodan sankareista eli kenraalimajuri Karl Gustav Armefelt ryhtyi taisteluun Napuella 1714 ylivoimaiseksi tiedettyä vihollista vastaan. Suomen armeija oli jo pitkän aikaa perääntynyt kunniattomasti venäläisten edeltä. Napuella Armfeltin kunnia upseerina oli uhattuna; hänen edeltäjänsä Lybecker oli kunniansa pelkurina menettänyt. Kunnian säilyttämiseksi Armefletin ja Suomen armeijan oli ryhdyttävä taisteluun. Taistelun voittaminen olisi tiennyt nousua suureksi sankariksi, urhoollinen tappio eli suuri mieshukka kunnian säilymistä, mutta pelkurimainen taistelu olisi taasen merkinnyt kunnian menettämistä ja pahimmillaan sotaoikeuteen joutumista. Vaikka Suomen armeija lyötiin ja miestappiot olivat hirvittävät, sankariksi nostettiin Armfelt. Tätä tosin edellytti de la Barren leimaaminen kunniattomaksi. de la Barre oli johtanut joukkojaan oikein, mutta koska tappiot olivat muita verrattomasti niukemmat, tehtiin hänestä luopio.




alkuun


Sankarin rooli sopi oivallisesti valtakunnan hallitsijoille, etenkin menestyksekkäitä valloitussotia uskon nimissä käyneille kuninkaille. He ikäänkuin Jumalan antamana lahjana ratkaisivat kaikkien alamaisten ongelmat ja he olivat jo elinaikanaan suuria sankareita. Tuo sankaruus ei rajoittunut vain Ruotsi-Suomeen, vaan se ulottui myös muihin maihin. Kustaa II Aadolfia verrattiin jo eläessään Raamatun sankarihahmo Daavidiin, joka taisteli protestanttien nimissä katolista Goljatia vastaan. Kaarle XII:ta taasen pidettiin uskonnollisissa piireissä jopa maailman kriisin ratkaisijana, uudestisyntyneenä Kristuksena, joka taisteli antikristusta, pahaa maailmaan ja ryssiä eli assyyreja vastaan. Näin ajatteli muun muassa Turun linnassa uskonnollisesta radikalismistaan elinkautista istunut Pietari Schäfer. Mainituista hallitsijoista Kustaa II Aadolf säilytti sankariasemansa kuolemansa jälkeen. Sen sijaan elinaikanaan sankarikuninkaana palvottu Kaarle XII menetti asemansa vuosikymmeniksi kaaduttuaan Norjassa ja suurvallan luhistuttua, koska hän ei kyennyt lunastamaan tuhansien ihmisten häneen asettamia toiveita.

Vastaavanlaisia talonpoikaissankareita ei juuri ollut. Ei ollut sellaisia sotiakaan, jossa joku talonpoika olisi ollut upseeria vastaavassa tehtävässä. Oikeastaan vain nuijasodan päälliköt täyttivät upseerisankaruudelle annetut edellytykset, ja niinpä heistä tulikin sankareita.

Näiden miesten kohtalo selittää kenties parhaiten, mistä Ruotsin vallan ajan sankaruudessa perimmältään oli kyse. Ensinnäkin sankaruus edellytti omakohtaista kriisiä. Nuijamiesten päälliköillä näitä kriisejä oli erilaisia. Yksi oli kärsinyt vääryyttä kruunun suunnasta, toinen oli menestynyt elämässään odotuksia heikommin. Toisekseen he kuitenkin pystyivät selvittämään ongelmansa ja olemaan siten esimerkkeinä muille samojen kriisien parissa kamppaileville. Nämä miehet eivät kriiseistään yksi selviytyneet, vaan he selvittivät kriisinsä päällikkönsä avulla. Johtajassa oli jotain sankarillista, hän kykeni ongelmien ratkomiseen, hänen uskottiin kantavan vastuun nuijamiehistä ja juuri siksi hänet valittiin johtajaksi. Nuijasodasta hengissä selvinneet ja nuijamiehiä tukeneet talonpojat nostivat nuijamiesten päälliköt piankin sankareiden asemaan.




alkuun


Sen sijaan suuren Pohjan sodan ja isonvihan aikana talonpoikaisväestä kootuissa vapaaehtoisjoukoissa tilanne oli koko lailla toisenlainen. Sissit eivät olleet sankareita vaan omana aikanaan hyvin vihattuja. Vasta myöhempi historiankirjoitus ja kaunokirjallisuus heidät sankareiksi nosti. Useimmat sissipäälliköistä ja sissiupseereista olivat joutuneet yksilötason kriisin ja ryhtyneet purkamaan kriisiään kostajina (esimerkiksi Taneli Luukkoinen) eivätkä sen takia nauttineet rahvaan kunnioitusta. He eivät olleet sellaisia miehiä, joihin omat kriisinsä olisi voinut samaistaa, eivätkä he pyrkineetkään rahvaan ongelmia ratkomaan. Heitä ei siis myöskään ollut valittu tehtäväänsä. Tärkeintä oli oman kriisin purkaminen kostamalla viholliselle tihutöinä, jotka taasen vihollinen kosti suomalaiselle talonpoikaisväestölle.

Tavallisen ihmisen, niin naisen kuin miehenkin asema oli määrätty jo syntymässä. Ketään ei ollut valittu sankarin rooliin. Koska maailman onnellisuuden tila oli vakio, oli luonnollista, että maineteot oli tässä vakioituneessa yhteiskunnassa varattu ylemmille säädyille. Talonpoika ei edes rauhatöissään, viisaita päätöksiä tehdessään ja valtakunnan asioista päättämään päästessään voinut oikeastaan nousta sankarin rooliin.

Itse asiassa voisikin sanoa niin, että rahvaaseen kuuluvan ihmisen tuli välttää liian suureksi leviävää ja sankaruutta muistuttavaa mainetta. Tällainen liian laajalle levinnyt maine voitiin tulkita helposti nousuksi vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää vastaan. Eritenkin tietynlaisia muinaisuudesta periytyviä sankaruuden lajeja eli kriisien selvittämisen taitoja omanneet näkijät, ennustajat, parantajat ja sellaiset ihmiset, jotka pyrkivät omalla toiminnallaan auttamaan toisia ihmisiä kriiseissä, leimautuivat varsin helposti noidiksi, jotka olivat saaneet voimansa pahalta. Kukaan ei noidaksi halunnut varsinaisesti tulla tai päätyä ainakaan noitana oikeuden eteen. Sen sijaan roviolla palanut tai murhattu pappi saattoi hyvinkin tulla marttyyrina sankariksi. Silti rahvaansankareiksi katsottavia ihmisiä oli, ja kiinnostavaa heissä on, että kukin heistä oli sankarin roolin eli yliluonnollisen lahjan saanut tai oikeammin löytänyt kriisin kautta ja että heiltä haettiin apua henkilökohtaisiin tai yhteisöä kohdanneisiin kriiseihin. Henkilökohtaisena kriisinä saattoi olla yllättävä köyhtyminen, leskeksi jääminen, kerjuulle joutuminen, joutuminen sodan siviiliuhriksi, vammautuminen tai sairastuminen mieleltään.




alkuun


Käsitys siitä, että sankaruus oli varattu vain upseereille, aatelisille ja kuninkaille alkoi taittua 1700-luvulla. Käsityksen murtajina olivat ihmiset, jotka olivat joutuneet elämässään läpikäymään vaikean kriisin ja selvinneet siitä. He siis syntyivät sankareiksi kriisien kautta. Yleensä tällaiset ihmiset olivat joutuneet piinan kohteeksi nuorina 1220-vuotiaina, siis silloin, kun he rakensivat omaa identiteettiään. Koska he onnistuivat ratkaisemaan kriisinsä, he kelpasivat myös muiden ihmisten ongelmien ratkojiksi. Mutta sankarin viittaa he eivät suostuneet kantamaan, koska he elivät koko elämänsä sisintään miettien ja muiden samanmielisten kanssa eläen ja näitä neuvoen. Heille sankaruudessa ei ollut mitään tavoittelemisen arvoista, päinvastoin nouseminen muiden yläpuolelle olisi viitannut maallisiin haluihin. Kyseessä olivat koko maailmankuvaa murtuvan uuden ajattelun edustajat. Heistä voisi mainita muun muassa pappi Johan Wegeliuksen, joka kärsi isonvihan aikana, Liisa Erkintyttären, joka eli pikkuvihan, ja edellä mainitun Karl Gustav Armfeltin, joka kohtasi yksilötason kriisinsä ensin Napuella ja sitten surullisen kuuluisalla Norjan retkellä ja kuului sittemmin kartanopietisteihin ja eli muiden vankeudessa olleiden upseeritoveriensa tavoin varsin ei-sankarillista, moitteetonta ja nuhteetonta sekä nöyrää elämää. He olivat sankariesimerkkejä seuraaville sukupolville ja siirsivät sankaruuden seuraavalle ajanjaksolle. Ja heitä seurasivat tavallaan myös herätysliikkeiden johtohahmot. Näihin voitiin ja tuli samaistua. Heidän ohellaan oli myös muutamia henkilöitä, joiden elämä oli alkuaan kriisejä täynnänsä ja jotka jäivät taruina elämään. Etenkin 30-vuotinen sota ja isonvihan aika loivat tällaisia miltei myyttisiä sankarihahmoja, joita muun muassa topeliaaniset tarinat kuvaavat jotka toimivat lapsille kerrotuissa saduissa esimerkkeinä; toisin sanoen heidän elämänkulkunsa avulla koetettiin opastaa lapset aikanaan selviämään yli kriisien. Lapset ikäänkuin eläytyivät sankarinhahmon vastoinkäymiseen ja oppivat selviytymisstrategioita.

Ruotsin vallan ajan sankarin tyypillisimmät tunnusmerkit voi yhdistää kolmeksi keskeiseksi elementiksi. Ensinnäkin sankari oli lähes poikkeuksetta mies, joka edusti yhteiskunnan ylempiä osia ja saavutti asemansa enimmäkseen sodissa. Toisekseen sankari kykeni ratkaisemaan yksilönä yhteisöään kohdanneen kriisin. Ja kolmanneksi sankari johtamina yhteisön jäsenet tunsivat olonsa turvatuksi, sankarilta odotettiin apua omakohtaisten kriisien ratkaisemisessa ja hän toimi esikuvana ja samaistumisen kohteena kriisien ratkaisemisessa.




alkuun paluu etusivulle



webdesign © Päivi Hintsanen 2000
© Finnica