S A N K A R U U D E N   S A L A T
Suomalaisen sankaruuden teemat, tarinat ja tekijät esikristilliseltä ajalta nykypäivään




ARI RAUNIO
Valkoisten sankareista ja kansan sankaruudesta Mannerheim-ristin ritareihin

Jyväskylässä 4.5.2000

Everstiluutnantti evp, VTM, Maanpuolustuskorkeakoulu, Sotahistorian laitos



Itsenäisen Suomen sotasankarit

Itsenäisen Suomen sotasankareita syntyi lähinnä Vapaussodassa, Talvisodassa ja jatkosodassa. Viimemainittuun sisällytän myös Lapin sodan. Tarkasti ottaen heimosodat tarjosivat suomalaisille myös mahdollisuuden sankaruuteen. Mutta ennen paneutumista itsenäisessä Suomessa syntyneeseen sotasankaruuteen tarkastelen lyhyesti käsitettä sotasankari.

Sankaruuteen liittyy kiinteästi kunnia. Esimerkiksi Sotamuseossa viimevuoden marraskuun viimeisenä päivän avatun Talvisodan juhlanäyttelyn nimenä on ”Talvisota – 60 vuotta kunniamme päivistä”. Näyttelyllä on hyvä nimi, mutta se antaa myös ajattelemisen aihetta, jos otsikkoa tulkitaan karrikoiden:

  1. Kansakunnan kunnian päivät ovat saavutettavissa vain sodassa. Otsikon mukaan kansakuntamme kunnian päivistä on jo yli 60 vuotta. Onko otsikko väärä vai onko sotien jälkeen ollut aikaa, edes hyvin lyhyttä ajanjaksoa, joka voitaisiin nimetä kunniamme päiviksi?
  2. Talvisodan jälkeen käydyt sodat eivät olleet kansakunnallamme kunniakkaita. Jatkosotaan, vuosien 1941-44 sotaan Neuvostoliittoa vastaan ja Lapin sotaan, vuosien 1944-45 sotaa Saksaa vastaan ei enää sisältynyt kunniakkaita päiviä.



alkuun


Ketkä sitten olivat sotasankareita? Periaatteessa ainakin kaikki taistelussa kaatuneet. He ovat hauduttuina sankarihautoihin. Tosin menneinä vuosina ainakin Hufvudstadsbladet kyseenalaisti kaatuneiden sankaruuden käyttämällä ainakin 1960-luvun lopulla sankarihaudoista hjältegravarna sanan sijaan mieluummin sanaa krigargravarna.

Tämän päivän jääkiekkoilijoille sodassa kaatuneiden sankaruus on itsestään selvyys, ainakin Helsingin Sanomissa kuluvan vuoden huhtikuun 17. päivänä olleen uutisen mukaan. Otsikkona oli ”Jokerit kävelyllä hautausmaalla” ja alaotsikkona ”Henkeä kohotettiin vierailemalla Hietaniemen sankarihaudoilla”.

Sodasta elävänä selvinneiden sankaruuden yhtenä mittana ovat olleet ylennykset ja kunniamerkillä palkitsemiset. Kaikki sodanaikaiset ylennykset ja korkeilla kunniamerkeillä palkitsemiset eivät suoranaisesti liittyneet toimintaan rintamalla. Mutta sankaruus rintamalla oli saavutettavissa sekä johtajana että rivitaistelijana. Viimemainitun sankaruuteen liittyi usein henkilökohtaisen rohkeuden lisäksi vihollisen tuhoaminen ennätyksellisessä määrin.

Taistelussa kaatumisen lisäksi sotasankaruus oli siis saavutettavissa rintamalla henkilökohtaisilla johtamisominaisuuksilla, rohkeudella ja taistelutaidolla. No kyllä onnellakin oli oma osuutensa sotasankaruuteen ainakin johtajien osalta.


alkuun


Ylennyksellä tai kunniamerkillä palkittu sotasankaruus ei välttämättä ole ollut pysyvää. Monen sotasankarin sankaruus päättyi heti sotatoimien lakattua. Näin kävi varsinkin jatkosodasta palaaville sotilaillemme.

Yleinen suhtautuminen ja kiinnostus oman maan sotiin on Suomessa vaihdellut. Vietnamin sodan aikoihin pyrittiin Suomessa jopa syyllistämään jatkosodassa taistelleet suomalaiset sotilaat, miehet jotka olivat noudattaneet hallituksen määräystä astua palvelukseen. Veteraaneille saatettiin jopa todeta, että oma oli vikanne miksi lähditte sotimaan.

Suomen sodat eivät 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla kiinnostaneet suurta yleisöä (Ks. HS 28.4.2000). Tai ainakin näin kuviteltiin. 1970-luvulla ei valmistunut yhtään suomalaista sotaelokuvaa. Seuraavalla vuosikymmenellä tuottajat ja filmin tekijät kiinnostuivat taas omista sodistamme. Tulos oli taattu. 1980-luvun toiseksi katsotuin elokuva oli Talvisota (1989) ja neljäntenä oli uusi elokuva Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta (1984). Viime vuosikymmenen katsotuimmaksi elokuvaksi nousi jatkosodan hyökkäysvaiheeseen ajoittuva Rukajärven tie, joka tuli elokuvateattereihin vuonna 1999.




alkuun


Vapaussodan sankarit

Suomen itsenäistymiseen liittyneellä sodalla on monta nimeä. Vapaussodasta käytetään myös esimerkiksi seuraavia nimityksiä: punakapinan kukistaminen, itsenäisyyssota, kansalaissota, luokkasota ja veljessota. Jääkäreille ja muillekin hallituksen joukoissa taistelleille kyseessä oli Vapaussota.

Vapaussodan katkera luonne veljessotana teki mahdottomaksi koko kansan sotasankarit. Sankaruuden sädekehää julkisuudessa saattoivat nauttia ainoastaan hallituksen joukoissa taistelleet, joita lähes puolet kansasta ei voinut kunnioittaa. Talvisodan jälkeen haluttiin kansan jakanut Vapaussota työntää jo taustalle.

Vapaussodan hallituksen joukkojen ylipäällikkö silloinen ratsuväenkenraali Carl Gustaf Mannerheim lopetti Talvisodan jälkeen puolustusvoimien lippujuhlapäivän vieton Vapaussodan voiton vuosipäivänä. Lippujuhlapäivä oli toukokuun 16. päivä, eli Helsingissä vuonna 1918 pidetyn Vapaussodan voitonparaatin vuosipäivänä. Keväästä 1940 lähtien siitä luovuttiin ja sen sijaan oli vietettävä toukokuun kolmatta sunnuntaita ”nyt päättyneessä sodassa kaatuneiden sankarivainajien sekä myös kaikkien murroskautena vuonna 1918 molemmin puolin vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneitten yhteisenä uskonnollisena muistopäivänä”. Päivän viettämisestä tuli perinne ensin sankarivainajien muistopäivänä ja vuodesta 1946 kaatuneiden muistopäivänä. (Juutilainen 1997; 10)


alkuun


Valkoisessa Suomessa Vapaussodan sotasankareita Carl Gustaf Mannerheimin lisäksi olivat jääkärit, joille leimaa-antavana piirteenä oli nuoruus, kiihkomielinen isänmaallisuus ja ryssän viha. Mannerheim puolestaan oli kosmopoliitti, Venäjän tsaarin armeijassa kenraaliksi ylennyt suomenruotsalainen vapaaherra, joka osasi huonosti suomea. Hän oli aateluutensa perusteella Suomen suurruhtinaskunnan säätyvaltiopäivien jäsen. Hän oli osallistunut tsaarin armeijassa ensimmäiseen maailmansotaan.

Jääkärit olivat Suomen Suurruhtinaskunnassa maanpettureita, jotka lähtivät hakemaan sotilaskoulutusta Saksaan, Venäjän vihollismaahan. Koulutukseen liittyi myös rintamakokemuksen hankkiminen Saksan itärintamalla Kuninkaallisen Preussin Jääkäripataljoonana. Sotilaskoulutusta jääkärit hakivat Saksasta taistellakseen Suomessa olevia venäläisjoukkoja vastaan. Suomen Vapaussodassa pääosa jääkäreistä joutui joutui taistelemaan vain suomalaisia kapinallisjoukkoja vastaan.

Vapaussotaa oli käyty jo yli kuukausi kun jääkärien pääjoukko saapui helmikuun lopulla Vaasaan. Jääkärien ja hallituksen joukkojen ylipäällikön, kenraaliluutnantti Carl Gustaf Mannerheimin välille syntyi heti alussa erimielisyys. Jääkärit halusivat muodostaa oman eliittijoukko-osaston, jota olisi täydennetty kokeneimmilla suojeluskuntalaisilla. Ylipäällikkö taas halusi hajauttaa jääkärit hallituksen joukkoihin johto- ja koulutustehtäviin. Jääkärien edustajina toimineiden kolmen jääkärimajurin ja ylipäällikön väliset neuvottelut päättyivät maaliskuun alkupäivinä Mannerheimin tahdon mukaiseen ratkaisuun. Pääosa jääkäreistä sijoitettiin kutsunnoissa palvelukseen astuvista asevelvollisista muodostettavien joukkojen johtotehtäviin.

Hallituksen joukot muodostuivat kutsuntojen kautta palvelukseen kutsutuista asevelvollisjoukoista, suojeluskuntajoukoista, värvätyistä joukoista ja ruotsalaisesta vapaaehtoisjoukosta. Tilastojen mukaan Vapaussotaan osallistuneet 1 261 jääkäriä sijoittuivat hallituksen joukkoihin seuraavasti:
  • asevelvollisista muodostettuihin jääkärijoukkoihin 969 jääkäriä, eli 76,9%
  • suojeluskuntajoukkoihin 178 jääkäriä, eli 14,1%
  • värvättyihin joukkoihin 68 jääkäriä, eli 5,5%



    alkuun


    Merkittävin jääkäriliikkeen ja jääkärien historian tutkija oli Matti Lauerma. Hänen tutkimuksensa tulokset ovat yli tuhatsivuisessa teoksessa, Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27 Vaiheet ja vaikutus. Lauerma kirjoittaa mm. ”Näyttää todelta siltä, että vihreätakit olivat muutamassa viikossa tartuttaneet kasvatteihinsa hyvän annoksen omaa henkeään – sumeilematonta rohkeutta ja hyökkäyshenkeä, velvollisuudentuntoa ja miehistä ylpeyttä, ehkä aitoa uhrivalmiuttakin.” (Lauerma, 1966, s. 882-883.)

    Sotahistorioitsija J. O. Hannula kuvaa teoksessaan Suomen Vapaussodan historia jääkärimajuri Armas Ståhlbergin kaatumisen. Ståhlberg oli Hannulan mukaan alaistensa rajattomasti ihailema suuri johtaja ja sotilas. Hän kaatui Joutsenon alueen taisteluissa noustessaan kiivaasta vihollistulesta huolimatta kivellä tähystämään kiikarilla vihollisasemia. ”Suomi menetti miehen, jota suuret tehtävät olivat odottamassa.” (Hannula,1934, s. 251-252). Suuri osa jääkäreistä johti heikosti koulutettuja, sotaan tottumattomia, osin haluttomiakin alaisiaan joukkonsa kärjessä (Lauerma, 1966; s. 897-898).

    Joukkojen johtaminen edestä ja taisteluissa osoitettu henkilökohtainen rohkeus näkyi myös jääkäreiden tappioluvuissa. Vapaussotaan osallistuneista jääkäreistä kaatui tai haavoittui 365 jääkäriä, näistä kaatuneita tai haavoittumiseensa kuolleita oli 127 ja haavoittuneita 238. Prosentteina jääkärien tappioiden suuruus tulee vielä selvemmin esiin. Jääkärien tappiot prosentteina kokonaisvahvuudesta olivat seuraavat:
  • kokonaistappiot 30%
  • kaatuneita 10%
  • haavoittuneita 20%



    alkuun


    Vapaussodassa tunnetuimmaksi jääkäriksi nousi Karjalan joukkojen vt. ylipäällikkönä toiminut Aarne Sihvo. Hänet oli ylennetty 11.2.1918 kapteeniksi. Saman vuoden aikana hän sai vielä kolme ylennystä. Ensin majuriksi, sitten everstiluutnantiksi ja lopuksi everstiksi. Hän oli 29-vuotias tullessaan everstiksi. Kenraalimajuriksi Sihvo ylennettiin vuonna 1925 ja vuotta myöhemmin hän aloitti toimensa Sotaväen vt. päällikkönä eli puolustusvoimain komentajana. Vuosina 1928-33 hän toimi virkaan nimitettynä sotaväen päällikkönä yleten kenraaliluutnantiksi vuonna 1930. Hänen sotilasuransa näytti päättyvän vuonna 1933 tapahtuneeseen syrjäyttämiseen sotaväen päällikön tehtävästä. Hän jäi palvelukseen toimien vuosina 1933-38 puolustuslaitoksen yleisenä tarkastajana. Vapaussodan sankarille ei ollut käyttöä rintamatehtävissä Talvi- ja jatkosodassa. Sihvo johti vuosina 1938-46 maan väestönsuojelua. Vuosina 1941-44 hänen tehtävänimikkeensä oli Päämajan ilmasuojelukomentaja.

    Moni talvi- ja jatkosodassa ansioitunut kenraali, joista pääosa oli jääkäriupseereita, joutui sotien jälkeen siirtymään ennenaikaiselle eläkkeelle. Mutta Aarne Sihvo nimitettiin vuonna 1946 jälleen puolustusvoimain komentajaksi ja ylennettiin jalkaväenkenraaliksi. Eläkkeelle Sihvo siirtyi tästä tehtävästä vuonna 1953 täysin palvelleena.

    Molemmilla kerroilla puolustusvoimain komentajana toimiessaan joutui Sihvo tekemisiin kapinaliikehdinnän kanssa. Ennen sotia yhteiskuntarauhaa järkytti oikeistovoimien ns. Mäntsälän kapina vuonna 1932. Sotien jälkeen oli laillisen yhteiskuntajärjestyksen uhkana vuoden 1948 ns. kommunistien kaappaushanke.




    alkuun


    Varjoon jääneet Vapaussodan sankarit

    Jääkäreiden varjoon Vapaussodan sotasankareina jäivät mm. Venäjän armeijassa upseerikoulutuksensa saaneet, ruotsalaiset vapaaehtoiset yleisesikuntaupseerit, ruotsalainen vapaaehtoisprikaati ja maalaissuojeluskunnat.

    Venäjän armeijassa yleensä ja erityisesti Suomen suurruhtinaskunnan joukoissa palvelleet upseerit. Heitä toimi ns. Sotilaskomiteassa, joka laati eversti N. Mexmontanin johdolla sotasuunnitelman ”Suomen evakuoiminen”. Kyseessä oli sotilaallinen suunnitelma maan itsenäistämiseksi. Suunnitelman mukaan mm. venäläiseltä sotaväeltä oli riisuttava aseet, saksalaisten joukkojen maihinnousulle oli luotava edellytykset ja Kristiinankaupungin ja Kuopion välisen linjan pohjoispuolella oli harjoitetta kotimaista sotaväkeä. (Suomen Vapaussota 1918 osa I, 1921; 268).

    Edellä mainittu sodankäynnin perusajatus toteutuikin Vapaussodassa ja johti menestykseen. Vastassa vaan olivat oma maanmiehet ei venäläinen sotaväki. Hallituksen joukkojen Päämajassa armeijan sotasuunnitelmien ja lisäjoukkojen kouluttamisen edellyttämää esikuntatyötä tekivät Suomeen vapaaehtoisina saapuneet ruotsalaiset yleisesikuntaupseerit. Hallituksen joukkojen tarvitseman tukialueen ja rintaman vakauttamisesta punaisen ja valkoisen Suomen välille loivat maalaissuojeluskunnat.

    Vapaussodan aikana Suomeen saapunut Saksan Itämeren divisioona osallistui merkittävällä tavalla Etelä-Suomen vapauttamiseen kapinallisten joukkojen vallasta. Divisioonan komentajan kreivi von der Goltz oli Talvisodan alkamiseen saakka arvostettu vieras vuosittain toukokuun 16. päivänä vietetyissä Vapaussodan päättymisen vuosipäiväjuhlallisuuksissa. Saksan osuus haluttiin toisen maailmansodan jälkeen mieluummin unohtaa.




    alkuun


    Tuloksettomat heimosodat jäivät ilman sankareitaan

    Vuosien 1918-1922 ”heimosodat” olivat sarja Suomesta rajantakaisille alueille tehtyjä sotaretkiä, joiden tavoitteena oli ”heimokansojen” asuttamien alueiden irrottaminen Venäjästä ja myöhemmästä Neuvosto-Venäjästä joko niiden itsenäistämiseksi tai niiden liittämiseksi Suomeen. Suomen armeija ei osallistunut vuoden 1918 jälkeen merkittävissä määrin heimosotiin, vaan ne toteutettiin periaatteessa vapaaehtoisin joukoin. Heimosotina voidaan pitää
  • Itä-Karjalaan suuntautuneita heimosotaretkiä
  • Petsamoon tehtyjä sotaretkiä
  • muita selkkauksia Suomen itärajalla
  • suomalaisten vapaaehtoisten osallistumista Viron vapaussotaan.

    Viron vapaussotaa lukuunottamatta heimosodat jäivät tuloksettomiksi. Retkiltä puuttui kansan laaja tuki ja valtiovallankin tuki oli ajoittaista ja silloinkin vain osittaista. Heimosotiin osallistuneet eivät Suomessa saaneet sen sodan ansioilla ainakaan laajemmin tunnustettua sotasankarin sädekehää.

    Aikaisemmin mainittu jääkärieversti Aarne Sihvo oli Aunuksen retken 1919 ylipäällikkö. Jääkärimajuri Paavo Talvela toimi Petroskoin suuntaan hyökänneen rykmentin komentajana. Yhtenä hänen komppanian päälliköistään oli upseerikokelas Aaro Pajari. (Vahtola, 1997; 82-91, 163-167)




    alkuun


    Talvisodassa sankareina oli koko Suomen kansa

    Saksan hyökkäys Puolaan 1.9.1939 aloitti toisen maailmansodan Euroopassa. Neuvostoliitto hyökkäsi muutamaa viikkoa myöhemmin myös Puolaan. Tämän jälkeen Saksa ja Neuvostoliitto jakoivat elokuussa tekemänsä salaisen sopimuksen mukaisesti miehittämänsä Puolan. Länsivaltojen sodanjulistuksesta huolimatta rintamilla oli hiljaista.

    Neuvostoliitto aloitti hyökkäyksensä Suomeen marraskuun 30. päivänä 1939. Koko maailma seurasi voimasuhteiltaan epätasaisten osapuolten sodankäyntiä Pohjolan talvessa. Yksin taistelleen Suomen armeija ei ollut lyöty kun sataviisi päivää kestänyt Talvisota päättyi Suomen kannalta katkeraan rauhaan 13. päivänä maaliskuuta 1940. Suomi menetti laajoja maa-alueita, mutta itsenäisyys säilyi. Talvisota oli Suomen kansan sankaritaru.


    alkuun


    Ennen taipumistaan Suomen armeija saavutti monilla rintamansuunnilla merkittäviä voittoja. Näiden rintamasuuntien kaikista sotilaista tuli kansan suussa sankareita. Jäämeren ja Laatokan välisellä alueella maahan tunkeutuvat neuvostojoukot vähintään pysäytettiin. Lisäksi neuvostodivisioonat pakotettiin lyötyinä vetäytymään Tolvajärvellä, Suomussalmella ja Sallassa.

    Ilomantsin ja Tolvajärven suunnan komentaja eversti Paavo Talvela ylennettiin 18.12. kenraalimajuriksi. Tolvajärven suunnalla oli edellisenä päivänä saavutettu ratkaiseva voitto. Tällä suunnalla joukkoja johti everstiluutnantti Aaro Pajari. Hänet ylennettiin 18.12. everstiksi.

    Suomussalmen suunnan joukkojen komentaja eversti Hjalmar Siilasvuo ei saanut ylennystä. Mutta tuli kylläkin Suomessa ja maailmalla tunnetuksi Suomussalmen sankarina. Siilasvuon esikuntapäällikkönä oli nuori yleisesikuntakapteeni Alpo Marttinen.

    Sallan suunnan joukot kuuluivat 13.12. perustettuun Lapin Ryhmään, jonka komentajaksi tuolloin nimitettiin kenraalimajuri Kurt Wallenius. Hän oli ollut syrjässä puolustusvoimista vuodesta 1930. Wallenius joutui eroamaan yleisesikunnan päällikön tehtävistä. Hänen epäiltiin sekaantuneen entisen presidentin K. J. Ståhlbergin kyyditykseen.

    Kenraalimajuri Walleniuksen ”uutta” upseerinuraa siivitti hänen johtamiensa joukkojen saavuttama menestys. Mutta Walleniuksen sotilasura päättyi nolosti tälläkin kertaa. Hänet siirrettiin helmikuun lopulla Viipurinlahdella, sinne muodostettavan uuden yhtymän komentajaksi. Kenraalimajuri Wallenius otti Rannikkoryhmän komentajan tehtävät vastaan maaliskuun ensimmäisenä päivänä, mutta jo 3.3. aamupäivällä ylipäällikkö määräsi Rannikkoryhmän uudeksi komentajaksi yleisesikunnan päällikkönä toimineen kenraaliluutnantti K. L. Oeschin. Walleniuksen ura puolustusvoimissa oli päättynyt, lopullisesti.

    Sallan suunnan joukot saavuttivat menestyksensä kahtena osastona. Toista komensi majuri Vilho Roininen ja toista majuri Armas Perksalo. Heidän johtamansa joukot eivät pystyneet tuhoamaan neuvostojoukkojen 122. Divisioonaa, mutta pysäyttivät sen hyökkäyksen ja pakottivat vihollisdivisioonan perääntymään taaksepäin Märkäjärven tasalle saakka. Tämä ei ilmeisesti riittänyt. Roinininen ja Peksalo eivät saanet välitöntä ylennystä eikä heistä tullut suuren yleisönkään silmissä sankareita.


    alkuun


    Laatokan Karjalassa Kollaan kestäminen mahdollisti suomalaisjoukkojen saarrostushyökkäykset neuvostodivisioonien selustayhteyksille. Neuvostojoukkoja jäi runsaasti Kitilän ja Lemetin suurmotteihin. Läheskään kaikkia ei saatu tuhottua ennen sodan päättymistä.

    Laatokan Karjalan joukkojen ylintä päällystöä ei palkittu näyttävästi Talvisodassa. IV Armeijakunnan komentajana oli kenraalimajuri Woldemar Hägglund. Hänen alaistensa divisioonien (12. ja 13.Divisioona) komentajina olivat everstit Lauri Tiainen ja Hannu Hannuksela. Tiaisen seuraajaksi 12.Divisioonan komentajaksi nimitettiin helmikuun 2. päivästä alkaen eversti Antero Svensson.

    Kenraalimajuri Woldemar Hägglund komensi armeijakuntaa osan aikaa jatkosodassakin ja ylennettiin kenraaliluutnantiksi. Eversti Lauri Tiaisen palvelus puolustusvoimissa jatkui Kotijoukkojen esikunnassa vuonna 1945 tapahtuneeseen reserviin siirtymiseen saakka. Muiden everstien sotilasura johti kenraalikuntaan nousuun jatkosodan aikana.


    alkuun


    Kollaan sankareiksi nousivat korpraali Simo Häyhä ja luutnantti Aarne Juutilainen. Tarkka-ampujana kunnostautuneella Häyhällä oli yli kaksisataa ”kaatoa”. Häyhä sai tarkka-ampujatoiminnastaan 2. ja 1. luokan vapaudenmitallit sekä haavoittumisestaan 4. luokan vapaudenristin ja myöhemmin 3. luokan vapaudenristin. Talvisodan jälkeen 28.2.1940 ylipäällikkö ylensi hänet ilman reserviupseerikoulutusta alikersantista suoraan vänrikiksi. (Talvisodan pikkujättiläinen, 1999; 933)

    Luutnantti Aarne Juutilainen toimi komppanian päällikkönä Kollaalla ja tuli tunnetuksi myös lempinimellä ”Marokon kauhu”. Juutilainen osallistui jatkosotaan kapteeniksi ylennettynä komppanian päällikkönä ja pataljoonan komentajana.


    alkuun


    Talvisota ratkaisu tapahtui Karjalan kannaksella. Joulu- ja tammikuussa suomalaisjoukot pitivät asemansa ns. Mannerheim-linjalla. Summa ja Taipale nousivat Kannaksen taistelupaikoista yleiseen tietoisuuteen.

    Kannaksella taistelevien joukkojen komentajana oli rauhanaikainen Sotaväen päällikkö, eli puolustusvoimain komentaja kenraaliluutnantti Hugo Österman. Hän luopui 19.2. komentajuudestaan ja ylipäällikkö Mannerheim määräsi uudeksi Kannaksen Armeijan komentajaksi kenraalimajuri Erik Heinrichsin ylentäen hänet samalla päivämäärällä kenraaliluutnantiksi. Heinrichs siirtyi uuteen tehtäväänsä III Armeijakunnan komentajan tehtävästä. III Armeijakunta vastasi Itä-Kannaksen puolustuksesta. Taipale ja sodan loppuvaiheessa myös Äyräpää ja Vuosalmi olivat tämän suunnan tunnetuimpia taistelupaikkoja.

    Heinrichsin seuraajaksi Itä-Kannakselle tuli Tolvajärven taistelujen sankari kenraalimajuri Paavo Talvela. Taipaleen suunnan puolustuksesta vastanneen 10.Divisioonan komentajana oli 21.12. saakka eversti Viljo Kauppila. Divisioonan väliaikaiseksi komentajaksi määrättiin samalla päivämäärällä eversti Aarne Blick. Divisioonan komentajaksi tuli 9.1. eversti Einar Vihma. Divisioonan nimi oli tammikuun alussa muutettu 7.Divisioonaksi.

    Eversti Kauppila siirrettiin ensin Sotakoulukeskuksen komentajaksi, jonka jälkeen hän palveli jatkosodan Reserviupseerikoulun johtajana. Everstit Blick ja Vihma nousivat jatkosodan aikana kenraalikuntaan.


    alkuun


    Länsi-Kannaksen puolustuksesta vastasi II Armeijakunta, jonka komentajan koko sodan ajan oli kenraaliluutnantti Harald Öhquist. Sodan loppuvaiheessa muodostettiin Länsi-Kannakselle vielä I Armeijakunta, jonka komentajaksi nimettiin kenraalimajuri Taavetti Laatikainen.

    Länsi-Kannaksella neuvostojoukkojen hyökkäyksen painopiste oli Summan suunnalla. Joulukuussa kaikkia neuvostojoukkojen hyökkäysyritykset torjuttiin Summassa. Alueen puolustuksesta vastanneen 5.Divisioonan komentajana oli eversti Selim Isaksson. Tammikuun alussa 6.Divisioona, jonka nimi sittemmin muutettiin 3.Divisioonaksi vaihdettiin rintamaan 5.Divisioonan tilalle. 3.Divisioonan komentajana oli eversti Paavo Paalu. Ennen sodan loppumista taistelujen jo siirryttyä taka-asemaan eversti Paalu siirrettiin maaliskuun 2. päivänä pois divisioonan komentajan tehtävästä. Sekä Isaksson että Paalu palvelivat divisioonan komentajina jatkosodassakin. Kesän 1944 torjuntataistelujen loppuvaiheessa Paalu siirrettiin pois divisioonan komentajan tehtävästä.

    Helmikuussa 1940 Mannerheim-linja murtui Summan viereisellä Lähteen lohkolla. Rintama Karjalan kannaksella siirtyi ns. väliaseman kautta taka-asemaan, Viipurinlahden – Viipurin – Vuoksen tasalle. Maaliskuussa Suomi taipui katkeraan rauhaan. Viivytysvaiheen aikana helmikuun lopulla oli Päämajassa sotatoimien suunnittelusta vastannut päämajoitusmestari eversti Aksel Fredrik Airo ylennetty kenraalimajuriksi.

    Talvisodan sankareista oli yksi ylitse muiden, ylipäällikkö sotamarsalkka Mannerheim. Hän päätti viimekädessä myös alaistensa sankaruuden ulkoisista merkeistä, eli heille annettavista ylennyksistä ja kunniamerkeistä.

    Talvisotaa seuranneen lyhyen rauhan aikana sodan ajan puolustusvoimat uudistettiin täydellisesti. Lyhyeksi jääneen rauhan aikana valmisteltiin myös Talvisodan ansioituneille sotilaille jaettavaksi erikoiskunniamerkkejä, Vapaudenristin 1. ja 2. luokan Mannerheim-ristejä.


    alkuun


    Ajatus Mannerheim-ristin jakamisesta Talvisodan sankareille jäi toteutumatta

    Talvisodan jälkeen valmisteltiin Suomellekin normaaleista ritarikuntien merkeistä poikkeava kunniamerkki, joka voitaisiin myöntää sotilasarvosta riippumatta jokaiselle ansioituneelle sotilaalle. Joulukuussa 1940 muutettiin Vapaudenristin ja –mitalin kunniamerkeistä vuonna 1939 joulukuussa annettua asetusta. Uuden asetuksen perusteella voitiin ansioitunut sotilas nimittää Vapaudenristin 1. ja 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi. (Talvisodan pikkujättiläinen, 1999; 935-939)

    Helmikuussa 1941 Pääesikunta pyysi Talvisodanaikaisia johtoportaita tekemään esityksiä Mannerheim-ristillä palkittavista sotilaista. Kirjelmässä todettiin että esityksiä tehtäessä oli otettava huomioon, että Mannerheim-risti oli korkein ja arvokkain kunniamerkki, jolla Suomen puolustusvoimien sotilas sotilasarvosta riippumatta voi tulla palkituksi.

    Esityksiä tuli 480 henkilöstä, joista yksi oli siviili ja loput sotilaita jakautuen seuraavasti:
  • upseereja 255
  • aliupseereja 168
  • miehistöön kuuluvia 56

    Pääosalle oli esitetty 2. luokan Mannerheim-ristiä, mutta kuudelle oli esitetty 1. luokan Mannerheim-risti. Heitä olivat everstit Aaro Pajari, Kaarlo Heiskanen, Antero Svensson, Pietari Autti sekä majurit Martti Aho ja Auno Kuiri.

    Talvisodan Mannerheim-ristin ritareista päättäminen osoittautui niin vaikeaksi, ettei tehtyjen esitysten perusteella saatu aikaiseksi minkäänlaista päätöstä. Maaliskuussa 1944 esitykset haudattiin virallisesi Päämajassa. Jatkosodan nimettyjen Mannerheim-ristin ritareista osan nimitysperusteissa mainittiin myös heidän Talvisodan aikaiset ansionsa.




    alkuun


    Talvisotaa kunniattomampi jatkosota

    Ns. jatkosodasta ei muodostunut samanlaista koko kansan sankaritarua kun Talvisodasta. Suomi taisteli väärällä puolella. Natsi-Saksa ei ollut sopiva aseveli kylmän sodan maailmassa, jossa Neuvostoliitto oli toinen supervalloista. Hyökkäyksellä Natsi-Saksan rinnalla Neuvostoliittoon syksyllä 1941 ei tänäkään päivänä voi rehvastella. Mutta tänään tunnustetaan jo Neuvostohyökkäyksen torjuminen kesällä 1944 sankariteoksi vaikkakin Saksa tuki Suomea näissäkin torjuntataisteluissa.

    Talvisodan jälkeen ns. välirauhan aikana 1940-1941 Suomi haki tukea Neuvostoliiton painostusta vastaan ja sai sitä elokuusta 1940 alkaen Saksasta. Suomi sai muodollisen syyn hyökkäykselleen Neuvostoliittoon sen aloitettua 25.6.1941 ilmahyökkäykset Suomeen.

    Saksalais-suomalaisissa sotilasneuvotteluissa 1941 toukokuussa Saksassa ja kesäkuun alussa Helsingissä sovittiin maiden välisestä sotilaallisesta yhteistyöstä Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon. Saksan hyökkäyssuunnitelman nimi oli operaatio Barbarossa. Suunnitelman mukaisesti keskitettiin Pohjois-Suomeen saksalaisarmeija. Suomi alisti saksalaisarmeijalle omia joukkojaan. Suomesta hyökkäsivät kesällä 1941 em. saksalaisarmeija ja Päämajan alaiset joukot Neuvostoliittoon. Sotaa pidettiin kuitenkin Suomessa talvisodan suoranaisena seurauksena eli jatkosotana, jolla korjattaisiin Moskovan rauhassa 1940 koettu vääryys.

    Vuoden 1941 aikana suomalaiset valtasivat takaisin Talvisodassa menettämänsä alueet ja pääosan Neuvostoliiton Itä-Karjalaa. Joulukuussa alkanut asemastovaihe kesti kesään 1944, jolloin Neuvostoliitto käynnisti suurhyökkäyksensä, joka saatiin pysäytettyä vuoden 1940 rajan itäpuolella sekä Karjalan kannaksella että Laatokan pohjoispuolella. Tästä huolimatta Suomen oli rauhanteossa hyväksyttävä Moskovan rauhan 1940 raja ja luovuttava lisäksi Petsamosta ja karkotettava Pohjois-Suomesta asevoimin saksalaiset, entiset aseveljet.




    alkuun


    Hyökkäysvaiheen ritareita

    Varsinaiset hyökkäyssotatoimet Suomesta Neuvostoliittoon alkoivat pohjoisessa saksalaisarmeijan vastuualueelta kesä- ja heinäkuun vaihteessa. Saksalaiselle Saksan Norjan armeijalle, AOK Norwegenille alistetut suomalaisjoukot hyökkäsivät tällöin myös rajan yli. Saksalaisarmeijan eteläpuolella aloitti 14.Divisioona hyökkäyksensä Neuvostoliittoon 4. päivän vastaisena yönä. Päämajan alaisten joukkojen painopistesuunnan hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi 10. päivänä heinäkuuta Laatokan pohjoispuolelta. Näin oli saksalaisten kanssa sovittu.

    Pyhäjärven – Joensuun – Koitereen alueelta hyökänneen Karjalan Armeijan komentajana oli kenraaliluutnantti Erik Heinrichs. Monivaiheinen hyökkäyksen aikana suomalaisjoukot pääsivät Syvärille ja valtasivat Petroskoin päättäen etenemisensä joulukuun alkupäivinä Karhumäen pohjoispuolelle Poventsaan. Erik Heinrichs ylennettiin Petroskoin valtauksen jälkeen lokakuussa jalkaväenkenraaliksi. Asemasotavaiheen alettua Heinrichs siirrettiin tammikuun lopulla takaisin yleisesikunnan päälliköksi Päämajaan.


    alkuun


    Vuoden 1941 hyökkäysvaiheen aikana nimettiin ensimmäiset Mannerheim-ristin ritarit. Karjalan Armeijan hyökkäyksessä pääsi painopistesuunnan VI Armeijakunta nopeaan läpimurtoon. Armeijakunnan komentajana oli kenraalimajuri Paavo Talvela. Hänelle myönnettiin elokuun alussa Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-risti numero 2. Ensimmäisen sai 22.7. Talvelan alainen eversti Ruben Lagus. Mannerheim-ristin numero 3 sai erillisessä Rukajärven suunnassa hyökänneen 14.Divisioonan komentaja eversti Erkki Raappana.

    Lagus ja Raappana ylennettiin lokakuussa 1941 kenraalimajureiksi. Talvela ylennettiin 16.1.1942 kenraaliluutnantiksi. Helmikuun 5. päivänä jalkaväenkenraali Erik Heinrichsille nimitettiin Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi. Perusteluissa korostettiin hänen ansioitaan Karjalan Armeijan komentajana. ”Kenraali Heinrichs on erikoisen suurelle taidolla ja herpaantumattomalla tarmolla johtanut pitkäaikaisia kunniakkaita sotatoimia Laatokan Karjalassa ja Aunuksessa.”


    alkuun


    Alkuperäisen Karjalan Armeijan joukkojen komentajista palkittiin Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristillä myös eversti Antero Svensson. Perusteluissa todettiin hänen taitavasti johtaneen Laatokan Karjalan pääkaupungin Sortavalan vapauttamiseen johtaneita sotatoimia. Svensson ylennettiin kenraalimajuriksi saman vuoden joulukuussa.

    Pohjois-Suomessa saksalaisille alistettujen joukkojen ylimmistä komentajista Mannerheim-ristin ritariksi nimitettiin joulukuussa 1941 eversti Werner Viikla. Hän toimi 6.Divisioonan komentajana. Hän päätti päivänsä tiettämättä kenraaliylennyksestään, jonka piti tapahtua samanaikaisesti Svenssonin ja Vihman kanssa. Tietämättömäksi hän jäi myös Mannerheim-rististään. (Tuompo, 1994; 99)




    alkuun


    Kannaksen takaisinvaltauksen ritareita

    Karjalan kannaksen takaisinvaltauksen suorittaneiden joukkojen armeijakunnan komentajista nimitettiin kenraalimajuri Taavetti Laatikainen lokakuussa Mannerheimin-ristin ritariksi. Samoihin aikoihin sai Mannerheimin-ristin 12.Divisioonan komentaja eversti Einar Vihma. Kaksi divisioonan komentajaa, everstit Aarne Blick ja Aaro Pajari olivat saanet Mannerheimin-ristinsä jo kuukautta aikaisemmin.




    alkuun


    Asemasotavaihe

    Kaikilla Suomen rintamilla siirryttiin asemasotavaiheeseen viimeistään joulukuussa 1941. Vuosi 1942 alkoi Maaselän kannaksella neuvostojoukkojen vastahyökkäyksillä, jotka huipentuivat kevään kelirikkotaisteluiksi Syvärillä ja Pohjois-Suomessa Kiestingin alueella. Vuosi 1943 oli taistelutoiminnan osalta huomattavasti edellisvuotta hiljaisempi.

    Ennen Talvisotaa kenraaliluutnantista sotamarsalkaksi ylenneestä Mannerheimista tuli 75-vuotiaana vuonna 1942 Suomen marsalkka. Silloinen valtiojohto tasavallan presidentti Rytin johdolla määräsi Puolustusvoimien uudeksi lippujuhlapäiväksi Suomen marsalkka Mannerheimin syntymäpäivän, kesäkuun 4. päivän. Valkoisesta kenraalista oli nyt tullut kiistaton koko kansan sotasankari itsenäisessä Suomessa.

    Vuoden 1941 aikana oli nimitetty yhteensä 45 Mannerheim-ristin ritaria. Moni vuonna 1942 ristinsä saaneista 58 ritarista oli ansainnut sen jo hyökkäysvaiheen aikana. Vuonna 1943 jaettiin enää 22 Mannerheim-ristiä.




    alkuun


    Kesän 1944 torjuntataistelujen ritareita

    Neuvostoliiton hyökkäyksen ensimmäisenä tavoitteena Suomen rintamalla kesällä 1944 oli Ilomantsin – Lappeenrannan pääpiirteinen tasa, eli vuoden 1940 Moskovan rauhan raja.

    Leningradin Rintama aloitti valmistavan hyökkäyksensä Karjalan kannaksella kahden armeijan voimin kesäkuun 9. päivänä. Hyökkäyksen painopiste oli Länsi-Kannaksella IV Armeijakunnan alueella. Itä-Kannaksen III Armeijakunta oli alkuvaiheessa sivusuunnalla.

    Seuraavana päivänä alkoi neuvostojoukkojen läpimurtoon tähdännyt hyökkäys, joka johtikin menestykseen 10.Divisioonan lohkolla Valkeasaaressa ja suomalaiset menettivät pääasemansa. Hyökkäyksen painopisteessä ollut IV Armeijakunta sai käskyn siirtyä Vammelsuu – Taipale –linjalle ns. VT-asemaan. Voimakasta hyökkäystään jatkaneet neuvostojoukot pääsivät jo 14.6. läpimurtoon VT-asemassa 3.Divisioonan alueella Kuuterselässä ja Sahakylässä. Panssaridivisioonan Jääkäriprikaati suoritti vastahyökkäyksen, mutta ilman toivottua tulosta.


    alkuun


    Ylipäällikkö antoi 15.6. edellisenä päivänä nimittämälleen Kannaksen joukkojen komentajalle kenraaliluutnantti K. L. Oeschille käskyn Kannaksen joukkojen vetämisestä Viipurin – Kuparsaaren – Taipaleen –linjalle, eli VKT-asemaan. Täällä oli Mannerheimin joukoilleen antaman vetoomuksen mukaan ”aika panna sulku vihollisen maahantunkeutumiselle”. VKT-asemassa suomalaisten puolustus kiinteytyi sisäänmurroista huolimatta ja kaikki neuvostojoukkojen läpimurtoyritykset pystyttiin estämään 20.6. tapahtuneen Viipurin menetyksen jälkeen ensin Tienhaaran alueella ja sitten Talin – Ihantalan, Viipurinlahden sekä Vuosalmen torjuntataisteluissa.

    Karjalan kannaksen tapahtumiin liittyen päätti ylipäällikkö Mannerheim vetäytymisestä Itä-Karjalasta. Päätös tehtiin vähän ennen neuvostojoukkojen hyökkäyksen alkamista. Laatokan ja Jäämeren välisellä alueella toimi Karjalan Rintama, jonka alainen 32.Armeija aloitti hyökkäyksensä 20.6. Maaselän kannaksella. Seuraavana päivänä aloitti 7.Armeija hyökkäyksensä rintaman painopistesuunnassa Aunuksen kannaksella. Onnistuneiden vetäytymistaistelujen jälkeen suomalaisjoukot pysäyttivät neuvostojoukkojen hyökkäyksen ns. U-aseman Pitkärannan – Loimolan alueella sekä Tolvajärven torjuntataisteluissa. Ilomantsin suunnalla kenraalimajuri Raappanan johtamat joukot löivät kaksi neuvostodivisioonaa.


    alkuun


    Kesän 1944 torjuntataistelujen ansioista nimitettiin yhtymätasoisten joukkojen komentajista Mannerheim-ristin ritareiksi Kannaksen joukkojen komentaja kenraaliluutnantti Karl Lennart Oesch ja 2.Divisioonan komentaja kenraalimajuri Ilmari Armas-Eino Martola. Hän sai Mannerheim-ristin divisioonansa menestyksestä torjuntataistelujen alkuvaiheessa. Risti luovutettiin hänelle juuri ennen Vuosalmen torjuntataistelujen alkamista. Kenraalimajuri Martola Kesken näitä taisteluja hän joutui siirtymään 2.Divisioonan komentajan tehtävistä VI Armeijakunnan komentajaksi Aunukseen.

    Torjuntataistelut jatkuivat Kannaksella vielä kiivaina kun Oesch nimitettiin päivämäärällä 26.6.1944 Mannerheim-ristin ritariksi. Hänen ansiokseen luettiin kesän 1944 Kannaksen torjuntataistelujen johtamisen lisäksi perusteluissa mainittiin hänen aikaisempi menestyksellinen toimintansa IV Armeijakunnan komentajana Kannaksella hyökkäysvaiheessa 1941 ja toiminta Aunuksen Ryhmän komentajana kevään 1942 kelirikkotaisteluissa. Jatkosodan jälkeen Oesch toimi yleisesikunnan päällikkönä ja rauhanaikaisen armeijakunnan komentajana ennen siirtymistään reserviin vuonna 1945.


    alkuun


    Mm. kesän 1944 taistelujen perusteella rykmentinkomentajatason Mannerheim-ristin ritareista mainittakoon tässä kaksi. He olivat eversti Adolf Ehrnrooth ja eversti Alpo Marttinen. Molemmat saivat nimityksensä päivämäärällä 4.12.1944.

    Ehrnroothin komentama Jalkaväkirykmentti 7 osallistui kesällä 1944 ansiokkaasti Siiranmäen ja Äyräpään – Vuosalmen taisteluihin. Äyräpää menetettiin, mutta neuvostojoukkojen saama sillanpää Vuosalmella pystyttiin rajoittamaan. Marttisen Jalkaväkirykmentti 61 saapui Aunuksesta Kannakselle ja rintamavastuun Tienhaaran alueella. Viipuri oli vähän aikaisemmin menetetty ja neuvostojoukot yrittivät päästä vesistön yli jatkamaan hyökkäystään. Marttisen rykmentti torjui kaikki neuvostojoukkojen hyökkäysyritykset. Molemmat everstiluutnantit ylennettiin rykmenttiensä torjuntataistelujen aikana. Marttinen 23.6 ja Ehrnrooth 6.7.

    Sittemmin eversti Marttinen siirtyi ns. asekätkentä-jutun seurauksena Yhdysvaltoihin. Hän aloitti siellä uuden sotilasuran ja eteni uuden isänmaansa armeijassa everstiksi. Eversti Ehrnrooth palveli Suomen puolustusvoimissa vuoteen 1965. Hänet ylennettiin vuonna 1956 kenraalimajuriksi ja vuonna 1959 kenraaliluutnantiksi. Vuonna 1980 hänet ylennettiin jalkaväenkenraaliksi.

    Ruotsalainen Suomen jääkiekkomaajoukkueen valmentaja Curt Lindström järjesti joukkueelle ennen vuoden 1997 maailmanmestaruuskisoja tapaamisen jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin kanssa. Jääkiekkojoukkueen kapteeni Timo Jutila kuvasi tapaamista mm. seuraavasti: ”Koskettava hetki. Synnynnäinen johtaja edessämme pisti puheellaan kyllä huoneen hiljaiseksi ja meidät kuuntelemaan.” (STT-uutinen 26.4.1997)




    alkuun


    Lapin sota

    Todellinen sota saksalaisten ja suomalaisten joukkojen välillä alkoi Tornion maihinnoususta lokakuussa 1944. Siihen asti suomalaiset ja saksalaiset noudattivat everstiluutnantti Usko Sakari Haahden saksalaisten kanssa neuvottelemaa sopimusta taistelujen välttämisestä.

    Tornion maihinnousu ja sen jälkeiset sotatoimet olivat keskeisinä perusteina aikaisemmin mainitun Pajarin toiselle Mannerheim-ristille. Lappiin koottujen suomalaisjoukkojen johtoportaana oli III Armeijakunnan esikunta ja komentajana kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuo. Talvisodan Suomussalmen voitokkaiden joukkojen komentaja ja kesän 1944 torjuntataisteluissa Itä-Kannaksen puolustuksesta vastanneen III Armeijakunnan komentaja sai Mannerheimin-ristinsä vasta päivämäärällä 21.12.1944. Demobilisaation yhteydessä hänestä tuli 1.Divisioonan komentaja, jossa tehtävässä hän palveli vuonna 1947 tapahtuneeseen reserviin siirtymiseensä asti.




    alkuun


    Päämajan sankarikenraalit

    Suomen marsalkka, presidentti Carl Gustaf Mannerheim muodostui itsenäisessä Suomessa sotasankariksi ylitse muiden. Hänen varjossaan oli monia kenraaleita, jotka saavuttivat sankaruuden sädekehän ainakin hetkellisesti, mutta kukaan heistä ole selvästi muiden yläpuolella. Kaikki he tavalla tai toisella menettivät asemansa heti sotien jälkeen lähinnä poliittisesta tilanteesta johtuen. Sotasankarin sädekehä jäi yksin Mannerheimille.

    Jatkosodan päätyttyä Heinrichs nimitettiin 31.12.1944 Vapaudenristin 1. luokan Mannerheim-ristin ritariksi. Tasavallan Presidentti, Suomen marsalkka Mannerheim nimitti Heinrichsin 12.1.1945 Puolustusvoimain komentajaksi. Vajaa puoli vuotta myöhemmin Heinrichs joutui eroamaan komentajan tehtävistä ja puolustusvoimista. Päämajan johtama aseiden hajasijoittaminen sissisodankäyntiä varten oli aloitettu syksyllä 1944 aseleposopimukseen liittyen. Ensimmäiset asekätköt paljastuivat keväällä 1945 johtaen kaksi vuotta kestäneeseen ns. asekätkentäjutun tutkimuksiin.

    Isänmaa tarvitsi vielä Heinrichsin palveluksia. Hän valmisteli sotilasasiantuntijana Suomen vastausta Neuvostoliiton ehdotukseen yya-sopimuksesta ja osallistui em. roolissa myös Moskovassa kevättalvella 1948 käytyihin neuvotteluihin.


    alkuun


    Päämajan kenraaleista näyttää Aksel Airo sotatoimien johtajana olevan enemmän kansan mieleen kun armeijan komentajanakin menestyksellisesti toiminut yleisesikunnan päällikkö jalkaväenkenraali Erik Heinrichs. Mannerheim näytti asettaneen Heinrichsin Airon edelle niin sotilaallisissa tehtävissä, sotilasarvoissa kun kunniamerkeissä. Heinrichs oli kaksikertainen Mannerheim-ristin ritari ja toinen niistä oli Vapaudenristin 1. luokan Mannerheim-risti. Sellainen oli Heinrichsin lisäksi ainoastaan Mannerheimillä itsellään. Päämajassa sotatoimien suunnittelua johtanut Airo ylennettiin 3.6.1942 kenraaliluutnantiksi. Hänet nimitettiin 18.11.1944 vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi. Hän joutui asekätkentäjuttuun liittyen Valpon pidättämäksi toukokuussa 1945. Hänen pidätysaikansa venyi lähes kolmeksi vuodeksi.

    Airon kansansuosiota Heinrichsiin voidaan vertailla leikillisesti dosentti Martti Turtolan heistä kirjoittamiensa elämänkertojen myyntitilastoilla. Airon elämänkerta oli selvästi Heinrichsin elämänkertaa suositumpi.

    Päämajassa oli Heinrichsin lisäksi toinen täysi kenraali, eli tykistökenraali Vilho Petter Nenonen, joka päivämäärällä 8.1.1945 oli myös nimitetty Mannerheim-ristin ritariksi.




    alkuun


    Rintamakenraaleitten aateli

    Karjalan Armeija oli vuoden 1941 hyökkäysvaiheessa suurin ja merkittävin yhtymä. Kesän 1944 torjuntataistelujen aikana Kannaksen joukkojen komentaja joutui johtamaan vielä suurempaa joukkoa. Rintamakenraaleista pitäisi Oeschin korkealle rankattu, ainakin silloin kun puhutaan kesän 1944 Karjalan kannaksen taisteluja torjuntavoittona. Mutta suomalaiset eivät vain tunnu mieltävän Oeschiä sotasankarina.

    Karjalan kannaksen takaisinvaltauksen aikana II Armeijakunnan komentajana toiminut kenraalimajuri Taavetti Laatikainen siirtyi esikuntansa kanssa Itä-Karjalaan johtamaan hyökkäystä Maaselän kannakselle ja ylennettiin kenraaliluutnantiksi tammikuussa 1942. Keväällä 1944 Laatikainen siirrettiin Karjalan kannakselle IV Armeijakunnan komentajaksi. Hän siis komensi armeijakuntaa, jonka käytiin Pohjois-Euroopan suurimmat taistelut Talin – Ihantalan alueella ja pysäytettiin neuvostojoukkojen painopistesuunnan hyökkäys.

    Jatkosodan jälkeen Laatikainen palveli puolustusvoimissa vuoteen 1948 mm. rauhanaikaisen 3.Divisioonan komentajana, Armeijakunnan komentajana ja jalkaväen tarkastajana. Hänet ylennettiin jalkaväenkenraaliksi samana vuonna kun hän erosi puolustusvoimien palveluksesta.


    alkuun


    Kenraaliluutnantti Talvela palveli asemasotavaiheessa mm. Suomen edustajana Saksan päämajassa. Kesän 1944 torjuntataisteluissa hän oli Aunuksen Ryhmän komentajana sen vetäytyessä Itä-Karjalasta. Hän erosi palveluksesta heti sotien jälkeen. Hänet ylennettiin jalkaväenkenraaliksi vuonna 1966.

    Kenraalimajuri Aaro Pajari, yksi Tolvajärven sankareista komensi jatkosodan alkuvaiheessa Kannaksen valtaukseen osallistunutta 18.Divisioonaa. Mannerheim nimesi hänet talvella 1942 johtamaan Suursaaren valtauksen. Asemasodan aikana hänet siirrettiin Kannakselta Uhtuan suunnalla 3.Divisioonan komentajaksi. Keväällä 1944 hän palasi divisioonansa kanssa Karjalan kannaksella, jossa neuvostojoukot murisivat VT-aseman 3.Divisioonan alueella Kuuterselässä ja Sahakylässä. Pajarille myönnettiin toisen kerran Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-risti lokakuussa 1944. Perusteluissa todettiin, että Pajari osallistui divisioonan komentajana Pohjois-Suomen puhdistukseen. ”Tällöin hän rohkealla operaatiolla valtasi Tornion kaupungin ja kävi sen omistuksesta erittäin sitkeän taistelun. Mannerheim-ristin sai kaksi erillistä kertaa vain neljä miestä.

    Pajari käskettiin kesken Lapin sotaa syksyllä 1944 Helsinkiin ja vangittiin. Hänen nimensä oli ollut Neuvostoliiton valvontakomission jättämässä listassa sotarikoksiin syyllistyneistä suomalaisista. Joulukuussa hänet vapautettiin. Puolustusvoimain komentajaksi Heinrichsin jälkeen nimitetty kenraaliluutnantti Jarl Lundqvist yritti painostaa Pajaria eroamaan syksyllä 1945. Pajari siirtyi reserviin vuonna 1949 kolme vuotta Lundqvistia myöhemmin.

    Rintamakomentajina toimineista divisioonan komentajista olisi kenraalimajuri Aaro Pajari ykkönen Mannerheim-ristien lukumäärän perusteella. Mutta hänen tilillään on miinuksena neuvostojoukkojen läpimurto VT-asemassa 3.Divisioonan alueella.


    alkuun


    Rukajärven suunnassa toimineen 14.Divisioonan komentaja eversti Raappana ylennettiin kenraalimajuriksi joulukuussa 1941. Hän pysyi divisioonansa komentajan koko sodan aikana, toimien elokuussa 1944 Ilomantsin suunnan komentajana. Hänen johtamansa joukot löivät Ilomantsissa kaksi neuvostodivisioonaa. Ilomantsissa saavutettu voitto kesällä 1944 oli selkeä voitto, muilla rintamilla saavutettiin vain torjuntavoittoja. Mutta voitto tuli saavutettua suunnalla, jossa ei ratkaistu Suomen kohtaloa.

    Sotien jälkeen Raappana toimi vuoteen 1947 Rajavartiolaitoksen päällikkönä. Hänet pidätettiin tällöin asekätkentäjuttuun liittyen, jonka jälkeen hän palveli erityistehtävissä vuosina 1948-49. Hänet nimitettiin 1949 Perä-Pohjolan sotilasläänin komentajaksi, mutta hän erosi vielä saman vuonna palveluksesta.




    alkuun


    Kaikki sotaan palvelukseen astuneet olivat sankareita

    Suomalaisille tuntuu olevan vaikeata nimetä toisia ihmisiä muita paremmiksi. Talvisodan sankarien Mannerheim-ristit jäivät kokonaan jakamatta. Jatkosodan ja Lapin sodan aikana jaettiin 191 Mannerheimin-ristiä. Se on vähän kun muistetaan sodanaikaisen armeijan vahvuuden olleen lähes puoli miljoonaa ja kun otetaan huomioon sodan kesto ennätti rintamajoukoissakin palvella tuo määrä miehiä. Ritareista yli seitsemänkymmentä kuului alipäällystöön tai miehistöön. Mutta kukaan heistä ei ole jäänyt kansan mieleen Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan Rokan tai Talvisodan Simo Häyhän tavoin.

    Kaukopartiomiehillä on oma erikoinen hohtonsa. Varsinaisiin kaukopartiojoukkoihin kuulumaton luutnantti Lauri Törni nimitettiin Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi heinäkuussa 1944. Tämän eittämättä kovan sotilaan sankaritarinaa siivittää vielä sotilasura Yhdysvaltojen armeijassa ja hänen salaperäinen katoamisensa Vietnamin sodan aikana.

    Oman erityisen joukkonsa Mannerheim-ristin ritareissa olivat lentäjät. Kaksi heistä tuli kaksinkertaiseksi ritariksi. He olivat Lentomestari Eino Ilmari Juutilainen ja kapteeni Hans Henrik Wind. Kaksinkertaisia Mannerheim-ristin ritareita oli vain neljä. Lentäjien lisäksi Heinrichs ja eversti Martti Johannes Aho.


    alkuun


    Mannerheim-ristin myöntämisperusteet olivat asetuksella säädetyt. Joulukuussa 1940 annetussa asetuksen lisäyksessä Vapaudenristin kunniamerkeistä määritettiin perusteet Mannerheim-ristin myöntämiselle seuraavasti:

    ”Erinomaisen urheuden, taistellen saavutettujen erittäin tärkeiden tulosten tai erikoisen ansiokkaasti johdettujen sotatoimien palkitsemiseksi voidaan Suomen puolustusvoimain sotilas hänen sotilasarvostaan riippumatta, nimittää 1. tai 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi.”

    Sotien jälkeinen aika ei ollut omiaan korostamaan heidän sankaruuttaan. Mutta silti Mannerheim-ristin ritarin tapaaminen säväytti pääosaa suomalaisista. Presidentti Ahtisaari antoi omalla kaudellaan elossa oleville Mannerheim-ristin ritareille erikoisaseman presidentin itsenäisyyspäivävastaanoton kutsulistalla. Heidät kutsuttiin kaikki.


    alkuun


    Sotien jälkeen pitkään vain Talvisotaa koskenut koko kansan sankaruus on nykyjään hyväksytty yhä selvemmin koskemaan myös jatko- ja Lapin sotaa. Sankaruuteen ei enää tarvita Mannerheimin-ristiä, joista on tullut sankarien sankareita.

    Pieni tammenlehvä sotiimme osallistuneen rinnassa kertoo tämän päivän suomalaiselle riittävästi. Näyttää, että myös veteraanien keskuudessa sitä kantavat rinnassaan yhtä ylpeinä lähes kaikki sotamiehestä kenraaliin. Yhä useampi suomalainen tuntee kunnioitusta näitä tammenlehvää kantavia miehiä ja naisia kohtaan. Enää ei heiltä kysytä, että miksi menitte ja yhä useampi haluaa sanoa heille, että kiitos kun menitte.



    Esitelmän keskeisimmät lähteet:

    Jatkosodan historia 1-6, Porvoo 1988-1994.
    Kadettiupseerit 1920-1985, Kajaani 1985.
    Lauerma, Matti, Jääkäripataljoona 27 vaiheet ja vaikutus, Porvoo 1966.
    Suomen Jääkärien Elämänkerrasto 1975, Vaasa 1975
    Suomen Puolustusvoimat ennen ja nyt, Porvoo 2000.
    Talvisodan historia 1-4, 2. painos, Porvoo 1991.
    Talvisodan Pikkujättiläinen, WSOY 1999.
    Vahtola, Jouko, Nuorukaisten sota Suomen sotaretki Aunukseen 1919, Keuruu 1997.



    alkuun paluu etusivulle



  • webdesign © Päivi Hintsanen 2000
    © Finnica