S A N K A R U U D E N   S A L A T
Suomalaisen sankaruuden teemat, tarinat ja tekijät esikristilliseltä ajalta nykypäivään




PERTTI HÉMANUS
Julkkiksia on paljon, sankareita vähän

Jyväskylässä 5.5.2000

Emeritusprofessori



Ensiksi: media ei ole yhteiskunnan perimmäinen liikuttaja, vaan suurin osa sen tekemisistä nousee yhteiskunnan syvärakenteessa sijaitsevasta yleensä hitaasti muuttuvasta kulttuurisesta perimästä.

Oletetaanpa että Kustaa II Adolfin hyökätessä Saksaan Suomessa olisi jo ollut mediaa. Sen valtaosa olisi hyväksynyt teon, jopa ihannoinut sitä, ja teon paheksujilla olisi ollut vaikeuksia saada edes ääntään kuuluville. Osa Ruotsin kuninkaan suomalaisista joukoista jäi hävittämään Keski-Euroopan kyliä ja surmaamaan väestöä ilman mitään järkevää syytä, ja Prahasta löytyy yhä Vltava-joen ylittävä Barbaarien silta, jolla kuulemma tarkoitettiin suomalaisia. Median suhde asiaan olisi ollut samansuuntainen kuin Kustaa II Adolfin itseensä.




alkuun


Toiseksi: synnyttyään suomalainen media pitkälti noudatti yhteiskunnan luokkarakennetta, joka ihannoi ylimystöä ja jopa perittyä rikkautta ja - ellei se halveksinut tai vähätellyt kansan köyhää enemmistöä - se korkeintaan suositteli säälistä nousevaa auttamisen halua. Tiettävästi Ruotsin kuningasperheen mediassa nauttima luottamus kertautui suhteessa Venäjän tsaariperheeseen, ja tilanne muuttui vasta suurlakon aikaan. Julkisuutta ja kunniaa saivat yliopistosivistyksen hankkineet - myös pohjalta nousseet - kunhan heidän mielipiteensä olivat sopusoinnussa yhteiskunnan säilyttämisen kanssa. Poikkeuksia oli, esimerkiksi Zachris Topeliuksen vilpitön köyhien helsinkiläisten asuinolojen paheksuminen. Aleksis Kiven ja hänen Seitsemän veljeksensä saama ristiriitainen julkisuus rikkoi tätä kuviota, ja sitä voidaan pitää jopa tulevan aikakauden varhaisena airuena.




alkuun


Kolmanneksi: yhteiskunnallisten ristiriitojen kärjistyminen ja vuoden 1918 kansalaissota muuttivat tilannetta luomalla kaksinaisen julkisuuden, jonka varjoon jäivät sovittelevat ja molempia osapuolia jotenkin ymmärtämään pyrkivät harvat suomalaiset.

Tuolta ajalta periytyy esimerkiksi Mannerheim-myytti eli tsaarin armeijan upseerin, huonosti isänmaataan tunteneen ja puutteellisesti sen pääkieltä puhuneen miehen palvonta. Itsekään en sano hänestä mitään jo sanomaani kielteisempää. Yhtä raivokas oli punaisten suhde päälliköihinsä - sikäli kun voittajat kyseistä mediaa edes sallivat. Nykyinen suhde kansalaissotaan kuvastaa yli 60 vuoden takaisia tuntoja, vaikka julkisuus ei enää niitä kovin voimakkaasti korostakaan eivätkä ne ilmeisesti vetoa erityisesti ainakaan nuorisoon.




alkuun


Neljänneksi: toisen maailmansodan jälkeinen julkisuus on alkanut vastakkainasettelulla, mutta liukumalla muuttunut näennäisen monimuotoiseksi ja -ilmeiseksi kohteeksi, josta kuitenkin voi erottaa selviä trendejä. Yksi on julkisten määrän huikea kasvu, mutta myös heidän lyhytikäisyytensä ja haavoittuvuutensa; tänään myönteinen julkkis, huomenna kielteinen, sankaruudesta ei tietoakaan.

Politiikan ja johtavan virkamieskunnan edustajat eivät nouse sankareiksi. Poikkeuksia saattaa olla: esimerkkinä presidentti Martti Ahtisaaren suureksi teoksi nostettu Slobodan Milosevicin antautumaan pakottaminen, mutta tänään taas Ahtisaarta ympäröi hänen aiempien puheidensa kanssa ristiriitainen optioiden metsästys. Talouselämästä nousevat nykyiset sankarit alkaen Jorma Ollilasta, mutta heitäkin varjostavat tulevaisuuden epävarmuus ja nimetön mutta vakava uhka. Kulttuuri tuottaa julkkiksia, mutta harvoin sankareita. Samaa voidaan sanoa urheilusta, jossa Matti Nykäsen vaiheet ovat traaginen esimerkki sankaruuden lyhytaikaisuudesta.

Hupaisia henkilöitä ovat Vuoden turhimmaksi julkkiksiksi valitut, ts. itsensä jotenkin julkisuuteen nostaneet Sanna Suutarit ja Satu Lapit. Sankaruutta he eivät ole edes tavoitelleet, joten traagisuuteen asti he eivät yllä. Hetkelliseksi julkkikseksi pääsemisen kriteerit ovat uskomattomalla tavalla sattumanvaraistuneet, vai kuka muistaa enää esimerkiksi sen suomalaisen nimeä, joka pelasti miehen hukkumasta Thames-jokeen paikassa, johon sattui tulemaan myös Britannian prinsessa? Itse en sitä muista.

Olen yrittänyt miettiä aidon sankaruuden määritelmää. Kenties hän on henkilö. Joka tekee mahdottoman mahdolliseksi? Koska tähän ei kukaan ihminen pysty, riittää että pääsee niin lähelle mahdottomuutta kuin on mahdollista. Toiseksi asianomaisen henkilön suorituksen tulee olla koko yhteiskunnalle mitä arvokkain.




alkuun


Viidenneksi: peruskysymys ehkä on, tarjoaako aikamme mahdollisuuksia siihen että media pystyisi nostamaan julkkisten joukosta aidon sankarin ja pitämään häntä sellaisena? Yrjö Ahmavaara väitti aikoinaan, että totuudet lopulta voittavat, mutta epäilin sitä tuolloin ja yhä enemmän nyt. Silti kysyn yhä asiaa ja rekisteröin heikkojakin merkkejä siitä, että Ahmavaaran puheessa olisi jotakin perää. Löysin niitä jopa Bill Clintonin kohtalosta eli siitä, että hän pelastui skandaalinsa jälkeen pahimmilta seurauksilta: arvioin Yhdysvaltain presidenttejä tietenkin lievennetyllä asteikolla ja sellaisella Clinton kyllä kestää vertailun.

Harjoituksen vuoksi voisimme yhdessä miettiä Urho kekkosen julkisuutta. Tällä hetkellä en löydä siitä erityistä sankaruutta, mutta jospa kyseessä on välivaihe josta nousee sankarina vielä hieman erilainen Kekkonen.

Ehkäpä verraten varma on vain Andy Warholin tokaisu, jonka mukaan kenestä tahansa voi tulla julkkis, mutta vain 15 minuutin ajaksi.




alkuun paluu etusivulle



webdesign © Päivi Hintsanen 2000
© Finnica