L U E N N O T     E S I T E L M Ä T     P U H E E T

F i n n i c a



JAAN KAPLINSKI
Suomalais-ugrilaisuus, kieli ja mieli

Esitelmä Kalevalan päivän tilaisuudessa, Jyväskylän kaupungintalo 28.2.2000







1
Omassa Jenseits von Gut und Böse -kirjassaan kirjoittaa Nietzsche vuonna 1886:
Philosophen des ural-altaischen Sprachbereichs (in dem der Subjekt-Begriff am schlechtesten entwickelt ist) werden mit grosser Warscheinlichkeit anders "in die Welt" blicken und auf andern Pfaden zu finden sein als Indogermanen oder Muselmänner:der Bann bestimmter grammatischer Funktionen ist im letzen Grunde der Bann physiologisher Werturtaile und Rasse-Bedinguugen.

Onko olemassa jonkinlainen uralis-altailainen kielialue ja uralis-altailaiset filosofit, jotka ajattelevat maailmasta toisin tavoin kuin indo-eurooppalaiset? Emme ole siitä kuulleet.


alkuun

2
Antropologian professori Matti Sarmela kirjoittaa vuonna 2000 artikkelissaan Hiidenkivessä:
Me kuulumme siis Euroopan kanta-asukkaisiin, jotka jo jääkauden aikana elivät tässä maanosassa. Me olemme pohjoisten metsien ja soiden ekohistoriaa, merenrannikoiden, jokivarsien ja järvireittien kansoja: maanosan vanhin kulttuuri. Suomalais-ugrilaisten kansojen menneisyydessä on säilynyt se, mitä on ollut alkuperäinen eurooppalaisuus.

Professori Sarmela uskoo siis, että menneisyydessä suomalais-ugrilaisuus on ollut melkein sama asia kuin eurooppalaisuus, sen yhteisiä piirteitä voitaisiin etsiä kulttuuriekologiasta: pohjoisten metsien, jokivarsien, soitten asukkaita yhdistää kulttuuri, joka on kehittynyt evoluutiossa sopivaksi sellaiseen ympäristöön. Itse ympäristö, missä on asuttu kalastajina, metsästäjinä ja myöhemmin maanviljelijöinä, on paljolti säilyttänyt muinaiset, jääkauden jälkeiset piirteensä. Suomalais-ugrilaisten kansojen enemmistö näyttää olleen ehkä kymmeniä tuhansia vuosia tundrien ja pohjoisten metsien ensiasukkaita.


alkuun

3
Siitä voidaan tehdä muutamia johtopäätöksiä kauan pohjoisissa metsissä ja soilla asuneiden ihmisten kulttuurin, maailmankatsomuksen ja jopa kielen yhteispiirteistä. Pohjoisessa jäätikköjen, myöhemmin napapiirin, läheisyydessä ilmasto ja luonto ovat ankaria, asutus on harva ja toimeentulo riippuu erittäin paljon luonnon tuntemisesta. Luonnonläheisyys on siinä olemassaolon conditio sine qua non.

Luonnonläheisyydestä todistavat monet pohjoisten metsäkansojen kulttuurin piirteet. Hirsitalot, kalanpyydykset, veneet, tuohiesineet ovat tavallaan aikansa ja alueensa huipputeknologiaa. Pohjoisen ihmisten alkuperäinen uskonto on ollut luonnonuskonto, jonka perustana on sopimus luonnonvoimien ja ihmisen välillä. Selvitäkseen ankarissa oloissa ihmisen on sovittava yhteen metsän, vesien, tuulien ja eläinten kanssa, ja pidettävä solmittuja sopimuksia, seurattava ylivoimaisen luonnon lakeja.

Elämä pohjoisessa muokkaa ihmisen kulttuuria, myös kieltä, joka on suhteellisesti autonominen osa kulttuurista. On vaikea puhua suomalais-ugrilaisista kielistä kokonaisuutena, koska tietyistä niiden kielten piirteistä ei ole helppo hankkia tietoja, erityisesti piirteistä, jotka eroavat SAE - Standard Average European -kielistä - kirjaranskasta, kirjaenglannista, -espanjasta, -italiasta ja -saksasta.

Yksi sellaisista piirteistä on onomatopoetiikka. Se on tavallinen minulle tutuissa itämerensuomalaisissa kielissä. Kuinka paljon on onomatopoeettista ainesta itäisemmissä suomalais-ugrilaisissa kielissä ja millaisten mallien mukaan muodostetaan onomatopoeettisia sanoja? Marilaiset sanovat, että sitä on erittäin runsaasti. Sellaiset sanat kuin viron sulin, solin, vulin, kulin, sirin sorin... tai ryteikön monet nimet kuten tihnik, rägastik, rägadik, partsik, portsik, võpsik, sõpsik, padrik, rupsik, rähnik, räätsik, räntsik, artsik, lopsik ovat esimerkkejä siitä, miten huolellisesti ja kreatiivisesti kieli on muokkautunut ympäristön mukaan, miten tärkeätä esivanhemmillemme on ollut seurata ja rekisteröidä ympäristön loputtomat vivahteet, variaatiot, värit ja äänet.

Suomesta esimerkkejä on hyvin helppo löytää, otan satunnaiset pari sivua tietokoneessani olevasta WSOY:n suomi-englanti-suomi -sanakirjasta: siinä ovat selvästi onomatopoeettisia rysähtää, rytistä, rykiä, ryskyttää, rypistää, rymistä...

Onko suomalais-ugrilaisten kielten onomatopoeettisuudessa säilynyt jotain siitä "alkuperäisestä eurooppalaisuudesta", mistä on puhunut Matti Sarmela? Tai onko siinä säilynyt piirteitä laajemman alueen muinaisesta yhteisestä kielestä? Suomalais-ugrilaisella onomatopoetiikalla on paljon yhteistä kauko-idän kielten, kuten japanin ja korean, sekä dravida-kielten onomatopoetiikan kanssa.


alkuun

4
Onomatopoetiikka on avoin osa kielestä, avoin valikoina sanalistoja, johon on lupa lisätä uusia samankaltaisia sanoja omituisen, muista derivaatiossa käytetystä morfologisista malleista eroavien mallien mukaan. Onomatopoetiikka luo jatkuvasti uusia sanavartaloita. Avoimuutta löytyy myös suomalais-virolaisessa kansanrunoudessa ja monien suomalais-ugrilaisen kansan ornamentiikassa. Kalevalainen vanha runous on avoin siinä mielessä, että erityisesti lyhemmissä lauluissa, lyriikassa, vähemmän eeppisissä lauluissa laulut eivät ole selviä, eeppisiä selväpiirteisiä yksikköjä, vaan niiden rajat ovat hyvin sumeita, paljon on niin sanottua kontaminaatiota: laulaja voi esittää pari laulua yhtenä kokonaisuutena, hän on liittänyt ne yhteen, yhdeksi laulumuunnelmaksi.

Kontaminaatio oli hyvin tavallinen ja elävä vielä runonlaulun taantuma-aikoina Virossa. Voimme sanoa, että meillä ja lähinaapureissa oli laulajalle olemassa kansanrunouden iso "hyperteksti", josta hän omien "linkkiensä" avulla muodosti - löysi - uuden laulun, uuden tekstin. Siinä mielessä yksityisen laulutekstin olemassaolo on vähän epävarmakin, sellainen selvästi muista erotettu laulu oin pikemminkin abstraktio, konstruktio, kuin konkreettinen tosiasia.

Laulujen ja onomatopoeettisten sanojen rajattomuus sopii hyvin yhteen suomalais-ugrilaisen ornamentiikan, mutta myös luonnonympäristön kanssa. Alkueurooppalaiset elivät ympäristössä, johon ei ollut vielä vedetty paljon rajoja. Ihmisten, heimon tai perheen, omistuksessa saattoi olla tiettyjä paikkoja, mutta suuri osa maisemasta oli vielä vailla omistajaa, oli vapaata, tai puolivapaata aluetta. Pohjoisessa on usein vaikea vetää rajoja paitsi tilassa, ajassakin: päivän ja yön raja on hyvin epätarkka kaamoksen ja valoisien kesäöiden takia. Taivas on hyvin usein pilvinen tai sumun peitossa, näin tähdet ja kuu, sekä aurinko eivät näy hyvin.

Näin kieli, laulu ja ornamentiikka kehittyivät ilmiöiksi, joiden yksi yhteinen piirre on se, että niillä ei ole selvää alkua eikä loppua, niissä on loputonta variatiivisuutta. Aina voi, erityisesti luonnonilmiöistä puhuttaessa, löytää uusia sanoja, onomatopoeettisia ilmaisuja. Ornamenttikin on tavallaan loputon, ilman loppua ja alkua, se voisi aina jatkua muunnellen kuten laulukin. Suomalais-ugrilaisen ornamentiikan ja vanhan kansanlaulun rakenteiden yhteispiirteisiin on aikoinaan viitannut virolaisen kansatieteen grand old man, Ants Viire.


alkuun

5
Paitsi laulun, kielen ja ornamentin sumeutta ja vaihtelevuutta, joilla on yhteispiirteitä pohjoisen luonnon kanssa, on erityisesti ornamentiikalla piirre, joilla minusta voisi olla tekemistä esivanhempiemme luonnonympäristön kanssa. Kyseessä on suomalais-ugrilaisen ornamentiikan abstrakti geometrisuus. Sen arkaaisempi kerrostuma on hyvin samankaltainen Ob-joelta Keski-Viroon. Usein ornamentin kuvioilla on nimet, jotka viittaavat sen yhteyksiin luonnonilmiöitten kanssa, mutta ornamentissa ei ole selvää kuvamaisuutta, vaan kaikki kuvat on geometrisoitu, alistettu tyylin vaatimuksille. Sen geometrisuus muistuttaa välillä havupuiden yksinkertaisen säntillistä geometriaa, joka ankaruudessaan ja säännönmukaisuudessaan on ollut suomalais-ugrilaisten elämässä tavallisimpia taustatekijöitä. Olemme kaikki, tai melkein kaikki taigan kansoja ja taigan geometria on suoraviivaisempi ja suorakulmaisempi kuin eteläisten metsien tai tundran lehtipuiden pyöreämpi mutkikas geometria. Näin tundrakansojen ja eteläisempien sekametsien asukkaiden kansanomainen ornamentti on toisenlainen, siinä on paljon enemmän pyöreyttä, havujen sijaan näkyvät sieltä vaikuttajina lehtien ja kukkien muodot.


alkuun

6
Taigan asukkaiden logiikka ei ole yksinkertaisesti aristotelilainen, se on lähellä nykypäivänä tunnetuksi tullutta "sumeaa logiikkaa", jossa ei ole selviä ääriviivoja, käsitteet eivät ole määriteltyjä rajojensa, vaan pikemminkin tyyppiesimerkkiensä kautta. Itse rajat ovat sumeita, epäselviä kuin luonnossakin, jossa on vaikea erottaa metsää ja suota, tundraa ja taigaa, kesää ja syksyä, päivää ja yötä, jopa vettä ja maata - sitä sanon muistaen Ob-joen aluetta Siperiassa, jossa maa ja vesi ovat todella täysin sekaisin.

Paitsi käsitteissä, on vähemmän selväpiirteisyyttä myös lauseissa, väitteissä. Suomi on tai oli ehkä ainoa kieli Keski- ja Länsi Euroopassa, jossa on potentiaalin kaltainen epävarmuutta ilmaiseva kielimuoto. Samankaltaisia mahdollisuuksia on vironkin kielessä. Muistan, että ymmärsin virolaisuudesta jotain, kun Moskovassa sen jälkeen, kun oli oltu melkein kuukausi Siperiassa venäläisten ja venäjää puhuvan paikallisväestön parissa, sanoin ensimmäiselle tapaamalleni virolaiselle Moskovassa Eks ta vist ikka ole küll jah. Modaalisuuksilla on sekä viron, että suomen kielissä tärkeämpi rooli kuin länsi-eurooppalaisissa kielissä, jossa Jeesuksen vaatimusta, että on sanottava ei-ei tai kyllä-kyllä, on paljon helpompi seurata. Etelä-Euroopassa, Välimeren kirkkaassa ympäristössä, jossa varjotkin ovat selväpiirteisiä, on perinteisesti epämääräisyyttä, määrittelemättömyyttä, sumeutta, rajattomuutta pidetty kielteisenä, rumana. Näin on kirjoittanut esimerkiksi uusplatonismin kärkihahmofilosofi Plotinos.


alkuun

7
Taigan ja tundran huimassa avaruudessa, pohjoisen syrjäseuduilla on ihminen nykypäivänäkin pieni hyönteinen keskellä ylivoimaista luontoa. Ihmisestä riippuu maailmassa, luonnossa, ympäristössä kovin vähän, hänestä jää vähän jälkiä. Näin on henkilöillä, yksilöillä siellä vähän vaikutusvaltaa, maailma ei ole personaalinen, vaan pikemminkin, useimmiten impersonaalinen. Siitä ehkä impersonaalin suuri vaikutus viron ja suomen kielissä. Maailma ei ole näyttämö, jossa esitetään isoa inhimillistä tragikomediaa, jossa Jumalalle tai jumalillekin on tärkeää ohjata ihmiskohtaloita. Maailma ei ole toiminnan vaan tapahtumien paikka, maailma tapahtuu, on loputtomien tapahtumien verkosto.

Ihmisenkin elämässä useimmiten tapahtuu kaikenlaista, on tullut tehneeksi kaikenlaista, on nähty ja kuultu kaikenlaista. Tänne on tultu, tiettyihin asioihin on tunnettu kiinnostusta, mutta siinä kaikessa on jotakin impersonaalia, henkilön, persoonallisuuden rajoja ylittävää, jotakin, mikä meille aina muistuttaa, että ihminen ei ole saari, vaan osa olemassaolon verkostoa, että meille tapahtuma, meidän toimintamme vaikuttaa muihin olioihin ja kaikki muille tai muualla tapahtuva tapahtuu tavalla tai toisella meillekin. Näin ei ole suomalais-ugrilaisissa kielissä selvää eroa aktiivi- ja passiivimuotojen välillä, impersonaalissa ne tavallaan sulautuvat yhteen. Meidän toimintammekin on jotakin meille ja muille tapahtuvaa, toiminta toimii, tapahtuu meissä ja meidän kauttamme. Jotakin on tullut tehdyksi. Suomalais-ugrilainen kieli ja mieli on jatkuvasti holistisempi kuin indo-eurooppalainen, Länsi- ja Etelä-Euroopassa hallitseva.

Ihmisen ja sen kielen sopeutumisesta pohjoisen taiga-luontoon voi varmaan löytää monta muutakin esimerkkiä. Mutta meidän on kysyttävä, mitä on sen sopeutumisen merkitys nykypäivälle. Onko suomalais-ugrilaisuus vain menneisyyttä, onko siitä nykymaailmassa, jossa meidän on asuttava ja tultava toimeen, pikemminkin haittaa kuin hyötyä. Ovatko impersonaalisuuteen taipuvat kielet sopivia nykyasioiden hoitamiseksi tai pitäisikö korvata ne indo-eurooppalaisilla kielillä, jotka ovat voittajakansojen kieliä, tai vähintään ovat sitä olleet? Onko tulevaisuus vain toimivan, aggressiivisen henkilön, joka realisoi omia päämääriään, muokkaa ja muuttaa maailmaa, ympäristöä omien tavoitteidensa mukaan, ei anna maailman tapahtua? Onko suomalais-ugrilaisilla kielillä ja ajattelutavalla, mielillä tulevaisuutta, vaikuttavatko ne meidän kulttuuriimme? Millä tavalla? Kysymys, jonka esitti yli sata vuotta sitten Nietzsche, on jatkuvasti vailla vastausta. Suomalais-ugrilaista tai uralilaista filosofiaa ei ole vielä olemassa. Olisiko sellainen mahdollista? Jos olisi, pitäisikö meidän yrittää kehittää sitä? Esimerkiksi ehkä etsien inspiraatiota Heideggerin filosofiasta, joka on tiiviisti sidottu saksan ja muiden indo-eurooppalaisten kielten mieleen, muotoihin ja niistä johtuvaan ajattelutapaan. Asia ei ole mielestäni siinä, että suomalais-ugrilainen filosofia ei olisi mahdollista tai että siitä ei olisi hyötyä, vaan siinä, onko meillä halua ja tahtoa kehittää sitä. Tai olemme jo liian kolonisoituja, assimiloituja toisen luokan kansoja, joiden henkinen energia kuluu muiden mallien matkimiseen, ei omien luomisen. This is the question - Se on kysymys.


paluu etusivulle alkuun



webdesign © Päivi Hintsanen 2000
© Finnica