Y L E I S Ö L U E N T O S A R J A
Suomalaisuutta ja suomalaista kulttuuria tavoittamassa

Luennot pidettiin Jyväskylän yliopistolla syksyllä 1999


PEKKA VÄHÄKANGAS
Paikallisuus ja kansallisuus suomalaisessa kuvataiteessa

Tiivistelmä luennosta Jyväskylässä 1.11.1999

Professori





Tutkimusmatkailija identiteettiään etsimässä

Luonnontieteellinen positivismi on muokannut modernin ihmisen mieltä. Katseen todistusvoimalla havainnoimme todellisuuttamme. Ja katseen logiikalla kysymme olemisen perustaa: mitä on olla ja mitä on aito oleminen. Kysymys on mitä ilmeisemmin väärä, mutta se ei keskiverto ihmistä häiritse. On syntynyt tarkkaileva ihmistyyppi, tiedemies, taiteilija, toimittaja, tutkimusmatkailija. Tarkkailevan ihmisen puolueettomuudessa on mystisen yli-ihmisyyden aineksia: ikään kuin ihminen voisi olla 'henki' joka vain tarkkailee, toteaa ja luokittelee. Ja rikkoo 'muiden' sosiaalisen leikin ulkopuolisen todistajan auktoriteetilla. Ikään kuin tarkkailijan hallussa olisi se todellisempi todellisuus, joka 'muilta' olisi salattuna. Tarkkailija kokee olevansa mystinen välittäjä tämän Toden ja lumemaailman välillä. Mutta ironista kyllä, tämä toden ja 'toden' välinen ero on kuin veteen piirretty viiva. Elämme kertomuksissa ja kertomuksista. Emme viimekädessä voi erottaa systeemiä, joka tarkkailee, systeemistä, jota tarkkaillaan.

Suomalaisuus on sekin kertomus, sitkeä ja myyttinen. Kerronpa lyhyen version aineksista, mistä sitä on rakennettu suomalaisessa kuvataiteessa.


alkuun

Suomalaisuus paikallisuutena - Isänmaana

Suomalaisuus liittyy haluun muodostaa tietyllä alueella toimivista ihmisistä kansa, tuo valtio-yhteiskunnan dynaaminen perusyksikkö. Ensimmäiset kansallisvaltiot syntyivät jo renessanssin aikana, mutta vasta valistusta seurannut romantiikka keksi sille teoreettiset perustelunsa. Saksalainen romantikko Herder yhdisti kielen ja kansan, jolloin yhteisestä kielestä tuli kansallisuuden perusta. Tältä pohjalta suomalaisuuttakin lähdettiin hahmottamaan autonomian alussa: ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia.

Romantiikan ihanteet nostivat esille kaipuun villiin, vapaaseen luontoon, aitouteen ja alkuperäisyyteen. Romantikon silmin suomalainen rahvas alkoi näyttää kansalta ja korpimaisema isänmaalta. Sentimentaalisen innoituksessa tälle lapsenomaiselle, aidolle ja alkuperäiselle, sivistyksestä turmeltumattomalle kansalle täytyi luoda käsitys omasta isänmaasta eli kotiseudusta myös kuvataiteiden keinoin.

Koti, uskonto ja isänmaa olivat niiden sivistyneistön edustajien teemana, jotka tahtoivat luoda suomalaisille oman sivistyksen taide-elämässä. Hyvin ristiriitaista siis. Kärjistän hiukan: sivistyksessä turmeltunut kansan parhaimmisto loi tietoisesti idealisoivaa kuvaa lapsenomaisesta, hieman kömpelöstä ja karheasta kansasta. Suomen Taideyhdistys oli näiden sivistyneiden herrojen vapaaehtoista työtä rahvaasta muodostetun kansan parhaaksi.

Ja tosiaankin, Suomeen saatiin aikaiseksi oma taide-elämä, oma autonominen kauneuden arvoa toteuttava yhteiskunnallinen instituutio vajaassa puolessa vuosisadassa. Vuosisadan vaihteessa taide sai sortovuosien puristuksessa tärkeän yhteiskunnallisen tehtävän ja kunnioituksena tälle isänmaalliselle työlle ajanjaksoa vuosisadan vaihteen molemmin puolin alettiin nimittää Suomen taiteen kultakaudeksi.


alkuun

Sivistyneistön Suomi ja kansa

Edellä kuvattuun oli kuitenkin vielä pitkä matka 1846, jolloin Suomen Taideyhdistys perustettiin. Ensimmäiset ammatillisesti työskentelevät taiteilijamme olivat ulkomailla akateemisen koulutuksen saaneita herroja. Suomen luonto oli myös kuvitustietä taiteen saralle astuneiden taiteilijoiden innoituksen aiheena. Väistyvää sotilasaatelia edustavat kuopiolaisen von Wright-suvun veljekset lähtivät luonnontieteellisillä tutkimusmatkoillaan kuvaamaan Suomen floraa ja faunaa sekä kaupunkien topografiaa. Tarkkaileva, silmän todellisuutta pikkutarkasti kopioiva taide ei innostanut innoitusta kaipaavaa taideyleisöä.

Vasta nuorimman veljeksistä, Ferdinandin, astuttua taiteen tielle tapahtui muutos. Ferdinandin luontokuvat luopuivat pikkutarkasta todellisuuden kuvaamisesta ja astuivat taiteellisen dramatiikan alueelle. Luonnontieteen kehitys aina darwinismia myöten vaikutti hänen luonnonkuvaukseensa. Suomalainen luonto näyttäytyi karuna ja ankarana olemassaolon taistelun paikkana. Tämä karuus ja ankaruus oli helposti yhdistettävissä miljööteorioiden kautta myös suomalaisen kansanluonteen kehityksen pohjaksi. Ankara luonto oli kasvattanut ankaran ja yksinkertaisen suomalaisen kansan. Tämä innoitti romantikkoa.

Porvarillinen katse kuvitti aina väliin intiimiä yläluokkaista sivistyselämää, jossa karu luonto oli taustalla, kaukana, turvallisen välimatkan päässä. Sivistyneiden kotiseutu oli artanomiljöötä, isännän valtapiirin merkitsemistä. Alkuperäinen kansa ja luonto oli lähellä mutta kyllin etäällä. Tältä pohjalta Ferdinand von Wright, sattumalta tai tietoisesti, loi ensimmäisen kansallismaiseman mallin. Kuvatessaan luonnon suuruutta ihastelevia romantikkoja Kuopion Puijolla, Kaspar David Fiedrichin hengessä, hän tuli maalanneeksi "uuden säkeistön maammelauluun", kuten silloinen Taideyhdistyksen sihteeri Zakarias Topelius asian ilmaisi. Lättänämaan syrjäisestä järvien pilkkomasta erämaaluonnosta tuli suomalaisuuden Isänmaan kasvot. Tämä maisemakuva vaikuttaa edelleen tajunnassamme.

Realismin myötä 1860-luvulta aina 1890-luvulle saakka taiteilijat kuvasivat suomalaisuutta karummin ja ankarammin. Yhteiskunnalliseen uudistusohjelmaan rahanalaisten raatajien kuvaus sopi, mutta Taideyhdistyksen vanhat ukot katsoivat nuorten touhuja närkästyneinä. Tämä ei ollut sitä, miksi he olivat niin innolla työtään tehneet. Esimerkiksi tuon nuoren Akseli Gallénin Poika ja varis tai Akka ja kissa -maalaukset olivat suomalaisuuden rienausta heidän näkökulmastaan. Toki syntyi myös düsseldorfilaisen mallin mukaisia aistillisia paimenidyllejä lehmineen ja järvineen tai kiehtovia, luonnon voimaa ihailevia koskimaisemia. Myös kansallislaulu sai monia uusia säkeistöjä vuoren laelta esitettyinä panoraamoina karuun järvimaisemaan. Mutta kansalliseepos ei tuntunut kääntyvä taiteen kielelle vaikka yrityksiä oli moninaisia.


alkuun

Modernismi ja persoonallinen ilmaisu

Vasta symbolismin myötä suomalainen kansalliseepos sai tulkitsijan tuosta taiteen lahjakkaasta kauhukakarasta Akseli Gallénista. Hän suhtautui aluksi epäillen moderniin tyyliin, josta kumpusi realismille vastenmielistä sisäänpäin kääntynyttä tarkkailua ja henkisyyttä. Mutta hengen mies Akseli oli. Persoonallista ilmaisuaan - jota nyt niin suuresti kaivattiin - etsiessään hän kehitti symbolismista ja syntetismistä oman selkeän tyylinsä. Ja teki siitä suomalaisen lainatessaan elementtejä suoraan kansantaiteesta. Eikä minkä tahansa kansan vaan tuon rajaseudun alkuperäisen suomalaisen kansan, joka näytti säilyneen sivistyneistön silmissä aidoimpana ja koskemattomimpana.

Mutta kultakauden jälkeen suomalaisuusohjelma joutui kuvataiteissa kriisiin. Itseensä kääntynyt, persoonallista ilmaisuaan etsivä taiteilija ei kokenut enää mitenkään tärkeäksi sen enempää suomalaisen kansan, suomalaisen maiseman kuin kansalliseepoksenkaan kuvittamista. Suomalainen taiteilija etsi suomalaisuutta itsestään. Ja se sai riittää. Persoonalliset tulkinnat tästä henkisemmästä suomalaisuudesta loi lukuisia sielunmaisemia, joiden symbolimaailmaan ei ollutkaan enää yhtä tietä. Taiteemme oli astunut modernismin monitulkintaisuuteen, subjektiivisuuteen.

Suomalaisuutta ilmensi suomalaisuus taiteilijana. Mutta ennen kaikkea taiteilija oli kiinnostunut universaalista välittäjän tehtävästään todellisemman toden tulkkina, viestinviejänä ja uusien maailmojen avaajana. Tyko Sallinen toimii hyvänä esimerkkinä tästä raastavasta itsetarkkailusta Hihhulit ja Jytkyt -maalauksineen. Niiden tekoaika ajoittui enteellisesti kansallisidealismin kuoliniskun, sisällissodan tietämiin.

Modernismin myötä suomalaisuus siirtyi yhä selkeämmin suomalaisuudeksi henkisenä ominaisuutena. Luonnon ankarassa olemassaolon kilvoittelussa jalostunut rehellisyys, aitous, alkuperäisyys ja yksinkertaisuus saivat mallinsa myös taiteessa mutta ennen kaikkea arkkitehtuurissa ja muotoilussa. Samalla se puhui autonomisen taidemaailman, modernismin, 'kansainvälistä kieltä'. Mutta moniko kansalainen ymmärsi tätä kieltä rehellisyydessään, aitoudessaan ja yksinkertaisuudessaan?


alkuun

Kuvitettu kertomus ajattelun ohjaajana

Suomalaisuus paikallisuutena on edelleen voimissaan oleva kuvallinen kertomus. Yhä vielä kansallismaisemana on järvierämaan keskeltä kohoavan vuoren laelta nähty panoraama erämaamaisemasta. Tuo nostalginen kuva on rakas. Mutta se on ylhäältä päin rakennettu. Turistikeskukset vetävät matkailijoita näihin kohteisiin, matkailijoita, jotka lähtevät tutkimusmatkalleen aina edes tietämättään mikä heitä kohteisiin vetää. Suomalaisesta maisemasta on tullut legenda. Kaipuu todellisempaan todellisuuteen on alituisessa identiteettikriisissä painivan juurettoman urbaanin ihmisen osa. Mutta saavutetaanko tuota kuvajaista kokemusmatkailulla? Kuinka kauan myytti jaksaa uudistua? Pitkäänkö legenda elää?

Suomalaisuuden ja paikallisuuden merkitystä mietittäessä on syytä tuntea niitä kertomuksia, kuvitettuja tai kuvittamattomia, jotka ajatteluamme ohjaavat. Mutta pelkistyykö suomalaisuus ja paikallisuus näissä legendoissa elämyksiä pongaavia turisteja varten suunnitelluksi folklorismiksi? Olisiko mahdollista miettiä suomalaisuutta ja paikallisuutta kansalaisyhteiskunnan näkökulmasta aikana, jolloin Suomi-valtiosta on muodostunut talouskasvussa kilvoitteleva Suomi-konserni? Onko tarvetta ja tilaa yhteishyvälle, suomikuvalle, joka rakentuu ihmisten toiminnassa eikä vain itsestään selvissä tarinoissa?

Mitä merkitsee eläminen Suomenniemellä, etelän kasvukeskuksissa, järvi-Suomen selkäpuolella, Pohjanmaan horisontissa tai Kainuun ja Lapin nälkämailla? Miten voisimme purkaa periferian, syrjäseudun myyttiä ehkä keskustenkin kustannuksella? Mitä olisi paikallisuus ilman kaipuuta keskukseen? Mitä olisi paikallisuus ilman keskuksissa määriteltyä standardia ilmaistiinpa se 'hyvänä taiteena', 'totuutena' tai muodikkaammin 'laadukkuutena' tai 'kansainvälisenä kilpailukykynä'? Mitä olisi löytää itsensä, paikkansa, Suomensa, Eurooppansa, maailmassa, maailmankylässä omintakeisesti? Mitä olisi uskoa itseensä mielettöminä raivoavien markkinavoimien sijaan? Onko se edes mahdollista?


alkuun paluu etusivulle



webdesign © Päivi Hintsanen 1999
© Finnica