Y L E I S Ö L U E N T O S A R J A
Suomalaisuutta ja suomalaista kulttuuria tavoittamassa

Luennot pidettiin Jyväskylän yliopistolla syksyllä 1999


Toivo Nygård
Suomalaisuuden historian kiinnekohtia

Tiivistelmä luennosta Jyväskylässä 20.9.1999

Professori





Kolme merkitystä:
Identiteetti
Kieli ja kulttuuri
Kansalliskiihko

Suomalaisuus keskiaikana

Yhtenäistäminen ja uskonpuhdistus

Autonomia ja fennomania


Suomalaisuuden historia voidaan ymmärtää monella eri tavalla. Kannattanee kiinnittää huomiota niihin kolmeen merkitykseen, jotka ovat historiallisessa katsannossa mielenkiintoisimpia ja oleellisimpia. Laajimmin ja samalla epämääräisemmin suomalaisuuden historia voidaan käsittää koko suomalaisena kulttuuriperintönä, lähinnä kuitenkin suomalaisten instituutioiden, asenteiden ja käyttäytymistapojen sekä Suomessa asuneiden ihmisten saavutusten historiana.


alkuun

Identiteetti

Suomalaisuuden historiaa voidaan tarkastella myös tietoisuuden historiana sen ajan osalta, jolloin Suomen kamaralla asunut väestö on ollut tietoista omasta identiteetistään, muista erottuvasta kielestään, laitoksistaan ja ajattelutavastaan - kaikki edellä mainitut termit pitää käsittää laajassa merkityksessään. Tämä suomalaisuuden historia alkaa täydellä voimallaan suomalaiskansallisen liikkeen myötä 1800-luvulla. Kysymys on samalla suomalaisen nationalismin historiasta. Tähän on kuitenkin lisättävä, että on löydettävissä merkkejä oman kielen merkityksen ja kansallisen olemassaolon tajuamisesta toki huomattavasti varhaisemmalta ajalta. Käsitys siitä, että on olemassa oma suomalainen kieli- ja kansanryhmä, syntyi 1700-luvun puolivälissä, ja se levisi ennen muuta saksalaisten tutkijain teosten välityksellä. Kun Suomi liitettiin Venäjään, oli suomalaisten ruotsalainen identiteetti sopeutettava uuteen kansatieteelliseen käsitykseen.

Suomalaisuuden kehityshistorian tulkintaerimielisyyksiä on aiheuttanut lähinnä se, että käytetyt käsitteet, mm. kansa, kansallisuus, kansakunta, kansallinen tietoisuus, kansallinen kulttuuri jne., ovat olleet moniulotteisia termejä ja saaneet eri aikoina erilaisia merkityksiä. Toisaalta historiantutkimus ja -kirjoitus ovat osia aikakautensa ajattelusta, ja menneisyyden mieltäminen ja tulkitseminen ovat osia maailmankatsomuksestamme. Siksi kansallisen tietoisuuden historia on saanut eri aikakausina erilaisia tulkintoja.


alkuun

Kieli- ja kulttuuritaistelu

Kun kansallisen tietoisuuden historian kulmakivi on kielelle ja kulttuurille annettava merkitys, ovat tulkinnat kahden kielen maassa, kuten Suomessa, pakostakin olleet ainakin kahdenlaisia. Suomen poliittisesta historiasta puolestaan on johtunut se, että kieli ja yhteiskuntaluokka ovat vanhempina aikoina samastuneet. Kun 1800-luvulla uutena tekijänä alkoi vaikuttaa kolmas voima eli Venäjän etu, erilaisilla poliittisilla kombinaatioilla oli hyvin suuri merkitys sille, miten Suomen ja suomalaisuuden historia käsitettiin. Venäläisten intressissä oli tukea suomen kieltä ja sen myötä nousevaa suomalaisuutta, koska sen katsottiin heikentävän ruotsinkielisen eliitin valtaa maassa. Kun 1800-luvun jälkimmäinen puolisko oli eri syistä murtuvan säätyvallan ja muotoutuvan kansalaisyhteiskunnan aikaa, jolloin elettiin monessa suhteessa historiallista murroskohtaa, taistelu Suomen kielen oikeuksista ulottui varsin syvälle ja kosketti laajoja kansalaisryhmiä. Kulttuuritaistelun piiriin kuuluivat mm. koulujen perustaminen, sanomalehdistö, yhdistyselämä, eduskuntauudistus, poliittiset joukkoliikkeet, talouselämän kansallisten instituutioiden luominen.

Suomen itsenäistyminen puolestaan voimisti kansallista itsetuntoa. Kun valtiossa, joka koettiin vastustajaksi ja josta oli päästy irti, tapahtui koko poliittis-taloudellisen järjestelmän täydellinen muutos, samastettiin jälleen kulttuuri ja yhteiskuntamuoto. Ulkoisena uhkana oli - niin luultiin - sosialistiseen järjestelmään siirtynyt Neuvosto-Venäjä, ja itsenäistynyttä Suomea rakentamassa oli myös ruotsinkielinen väestö. Niinpä suomalaiskansalliselle liikkeelle tarjoutui oma lähetystehtävänsä. Ulkonaisesti sen piti toimia länsimaisen kulttuurin sillanpääasemana idän barbariaa vastaan ja sisäisesti saattaa suomalais-ugrilaiseen kieliperheeseen kuuluva suomi valta-asemaan sekä kulttuurissa että yhteiskunnassa yleensä.


alkuun

Kansalliskiihko

Edellä mainittuun sisältyy laajassa mielessä osin kolmaskin suomalaisuuden historian ulottuvuus eli suomalaisen kansalliskiihkon, sovinismin, historia. Se alkoi jo 1800-luvulla ja ilmeni itsenäistyneessä Suomessa lähinnä kielitaisteluna ylimmässä sivistyslaitoksessa, yliopistossa, mutta myös kouluissa ja virastoissa. Aitosuomalaisten vaatimukset ulottuivat kyllä laajemmallekin yhteiskuntaan. Ongelma yksinkertaistettiin ihmettelyyn, miksi vähemmistökansallisuudella oli oltava etuoikeutettu asema maan kielelliseen valtaväestöön verraten. Kielitaistelua ja aitosuomalaisuutta voitaisiin pitää ylioppilasnuorison liikkeenä elleivät eräät puolueet olisi osin taktisista, osin ideologisista syistä ottaneet siihen voimallisesti osaa. Kielitaistelun poliittista leimaa vahvisti äärioikeistoliikkeen suopea asenne aitosuomalaisuuteen.

Seuraavassa tarkastellaan lyhyesti Suomen historian eräitä kohtia, joiden tulkinnat ovat vaihdelleet aatteellisen ja poliittisen kehityksen mukaan. Ne sisältävät joko tavallista merkittävämpiä tapahtumia tai niiden luonne on hyvinkin kiistanalainen, riippuen siitä, katsotaanko asiaa kansalliselta vai kansainväliseltä näkökulmalta.


alkuun

Suomalaisuuden asema keskiaikana

Jo kristinuskon tulo maahan on ollut yksi kiistaa aiheuttanut ilmiö. Onhan Suomen kohtaloihin vaikuttanut määräävästi maantieteellinen asema Itämeren äärellä, sekä lännestä että idästä tulevien vaikutteiden reitillä. Varhaisen käsityksen mukaan , sehän perustui lähinnä Erikin legendaan ja Henrikin surmavirteen - ruotsalaiset käännyttivät asevoimin suomalaiset kristinuskoon vaihe vaiheelta: Varsinais-Suomi, Häme ja Karjala. Kansallisen ajattelutavan ryydittämä suomalainen historiankirjoitus alkoi sittemmin korostaa Suomen ja Ruotsin välistä, osin tasaveroista liittosuhdetta. Arkeologia, kielitiede ja uusi historiallinen tieto osoittanevat, että Suomeen tehtiin kyllä kolme ristiretkeä. Mutta uutta oppia ajatellen ne olivat auttamattomasti myöhässä. Varhaisimmat kosketukset kristinuskoon rannikon ja saariston asukkaat olivat saaneet jo puoli vuosituhatta aiemmin: idästä ja lännestä: Idän kirkko ulotti vaikutuksensa Islantiin saakka ja uusi oppi kulkeutui viikinkien tietä länteen. Ruotsalaisten retket 1100- ja 1200-luvuilla olivat kristillistämis- ja kristillistymisprosessin viimeinen mutta ratkaiseva vaihe.

Suomen syrjäinen maantieteellinen asema puolestaan vaikutti siihen, että uusi (Turun) hiippakunta, johon Ruotsiin kuuluvat uudet alueet liitettiin ja jonka johtajana oli piispa, sai paitsi kirkkohallinnollisen niin myös maallishallinnollisen luonteen. Näin se oli omiaan synnyttämään selvää hiippakuntapatrioottista tunnetta. Kirkko organisoi maan ensimmäiset yhteiskunnan ja kulttuurielämän laitokset Suomeen. Todennäköisesti suomen kieltä käytettiin kirkollisissa ja maallisissakin toimituksissa jopa kirjoitetussa muodossa (saarnat, rajapaikkojen luettelot).

"Suomi" oli käsite tällä esihistoriallisella ajalla, mutta siltä puuttui täsmällinen merkitys. Kuten mm. Sveanmaa, Götanmaa ja Norlanti sekin kuului Ruotsin "valtakuntaan", ja sitä kutsuttiin Ruotsin puolella itämaaksi. Vielä vuonna 1808 ei ollut itsestään selvää, kuuluivatko Pohjanmaa ja eräät osat Karjalasta Suomeen.

Suomi-käsitteeseen ei keskiajalla sisältynyt valtiolliseen identiteettiin viittaavaa merkitystä. Lähteehän nykyinen käsitys siitä, ettei koko Ruotsi ollut valtio ennen Kustaa Vaasan aikaa. Se oli pirstoutunut, epäyhtenäinen ja epäitsenäinen maakuntien ja kilpailevien ryhmien taistelukenttä. Alue sai kuitenkin poliittistakin merkitystä kriisiaikoina tai silloin, kun "valtakunnan" keskus ei ollut Ruotsissa (esim. Kalmarin unionin aika); ainakin sen profiili terävöityi suhteessa valtakunnan muihin osiin. Juuri Kalmarin unionin eräät vaiheet olivat Suomelle hallinnollisen ja taloudellisen edistyksen kautta.


alkuun

Yhtenäistäminen ja uskonpuhdistus

Kustaa Vaasan nousu valtaan 1521 liittyi suureen eurooppalaiseen kehityssuuntaan: ruhtinaan vallan kasvuun, kansallisvaltioiden kiinteytymiseen ja kansallisen kuninkuuden voimistumiseen. Kysymys oli universaali-idean vastapainosta sekä maallisella että hengellisellä alalla. Sen pääedustajia olivat keskiajalla olleet katolinen kirkko ja Rooman paavi. Käytännössä kirkon valta oli personoitunut piispoihin. Uskonpuhdistuksen keskeisiä periaatteita olivat omakohtainen usko ja Jumalan sanan tutkiminen. Siksi tarvittiin kansankielistä uskonnollista kirjallisuutta, ensiksi papiston käyttöön. Kun ei ollut kirjakieltä, oli se luotava. Suomessa tehtävän suoritti Mikael Agricola. Vaikka väite, että Suomen kirjakieli on yhden miehen työn tulos, ei sellaisenaan pidä paikkaansa, ei Agricolan merkitystä voine yliarvioida. Kyse ei kuitenkaan ollut mistään tietoisesta kansallisesta tavoitteesta, vaikka kirjakieli sellaisenkin luonteen sai. On mielenkiintoinen paradoksi se, että Kustaa Vaasan aikana tapahtunut hallinnon yhtenäistäminen ja kirkon erillisaseman hävittäminen liittivät Suomen alueen entistä tiiviimmin valtakuntaan, mutta että kirjakielen muodossa suomalaiset saivat mahtavan ja välttämättömän aseen oman identiteetin kehittämiseksi ja säilyttämiseksi. Kun kieltä alettiin 1800-luvulla täysin määrin käyttää maallisen kulttuurin alalla, se tehtiin jälleen valtapoliittisista syistä, mutta toisin motiivein.

Paljon on keskusteltu myös siitä, mikä merkitys ns. Suomen aatelilla oli 1500-luvun lopun sisäisessä kriisissä. Se tuskin ajoi mitään kansallispoliittisia tavoitteita, vaikka sen näkemykset ulkopolitiikasta - suhteesta Venäjään - poikkesivat melkoisesti esim. Kaarle-herttuan aivoituksista. 1500-luvun lopun levottomuuksissa on viime aikoina nähty talonpoikien viimeinen vastustamisyritys voimakkaasti esiin työntynyttä uutta keskusvaltaa vastaan. Keskusta–periferia-konfliktissa on kuitenkin aina mukana alueellinen näkökulma, joka sosiaaliseen puoleen yhdistyneenä voi saada yllättäviäkin ideologisia vivahteita.

1600-luku oli Ruotsin suuruuden aikaa. Se oli myös hallinnon organisoinnin aikaa. Silloin pantiin alulle ja osin vietiin loppuunkin kehitys, joka teki Ruotsista, Suomi sen mukana, yhden voimakkaimmin hallituista Euroopan valtioista. Yhdenmukaistaminen oli politiikan tunnus. Suomen alueen ominaispaino valtakunnan kokonaisuuden osana pieneni. Ruotsiin liitetyt eteläiset maakunnat muodostivat elimellisen osan keskusalueesta. Saksalaiset voittomaat sekä Viro ja Liivinmaa puolestaan olivat tullitulojen ja viljan saannin vuoksi merkittäviä. Poliittinen painopiste oli etelässä. Suomi jäi taka-alalle.

Valtion lähes joka taholle ulottunut keskittämis- ja yhtenäistämispolitiikka tähtäsi sekä sisäisen että ulkoisen turvallisuuden varmistamiseen. Sisäistä kiinteyttä oli lisättävä ja kaikki voimavarat mobilisoitava valtiojohdon käyttöön. Tehostamiseen pyrittiin silloinkin, kun esim. Suomeen nimitettiin kenraalikuvernööri ja kun hallintoa sekä oikeuslaitosta modernisoitiin sekä yliopisto perustettiin. Suomalais- ja ruotsalaiskansallinen historiankirjoitus ovat antaneet suurvalta-ajasta, sen myötä Suomesta suurvallan osana, lähes täysin erilaiset kuvat. Ruotsalaisille historioitsijoille aika oli pitkään mahtavaa ekspansiokautta, suuruuden vaihetta.

1800-luvun fennomaanit katsoivat, että suurvaltakausi - Ruotsin ajan yleiseen tapaan - merkitsi suomalaisten syrjimistä, suomen kielen polkemista ja ruotsin tunkemista tilalle. Ruotsin kauppapolitiikka alisti Suomen kaupungit palvelemaan Tukholman etua. Virkojen täytössä syrjittiin suomalaisia. Suomeen muodostui ruotsalainen yläluokka ja Ruotsin kuristava ote esti Suomen omaleimaisen kehityksen. Valopuolina nähtiin ikivanha talonpoikainen vapaus, pohjoismaisen yhteiskunnan, lakien ja edustuslaitoksen säilyminen. Kieli erotti kyllä yläluokan rahvaasta, mutta useat virkamiehet olivat syntyään suomalaisia, joskin olivat vaihtaneet kielensä. Suomalainen säätyläistö omaksui ruotsalaisuuden eikä suomalainen virkamies kohdellut rahvasta yhtään lempeämmin kuin ruotsalainen. Keskittämisen ja hallinnon takana oli kuitenkin selvä ideologia: yksi kuningas, yksi valtakunta, yksi laki, yksi kieli, yksi kansa. Kirkko ja valtio olivat saman valtakunnan toisiaan tukevia järjestelmiä, erona kuitenkin se, että kirkko oli alistettu palvelemaan myös maallista hallintoa. Jyrkimpien ruotsalaiskansallisten käsitysten vastapainona esiintyi Suomessa jo 1600-luvun lopussa ja 1700-luvulla joitakin "suomalaisuuden ystäviä".


alkuun

Autonomia ja fennomania

Suomen poliittinen asema muuttui Haminan rauhan (1809) seurauksena. Tuolloin Suomen karttakuvakin sai lähes nykyisen muotonsa. Jo aiemmin samana vuonna kokoontuneilla Porvoon valtiopäivillä oli poliittisesti tärkeä merkitys, sillä Suomi sai autonomian eli sisäisen itsehallinnon. Valtiopäivien aikana Venäjän keisari Aleksanteri I antoi hallitsijanvakuutuksen, jossa lupasi säilyttää suomalaisten uskonnon ja konstituution (perustuslait), jolla ilmeisesti kyseisessä tilaisuudessa tarkoitettiin paljon laajempaa sisältöä kuin nykyisin: mahdollisesti maan hallintoa ja yhteiskuntajärjestelmää kokonaisuudessaan. Säädyt puolestaan vannoivat keisarille uskollisuudenvalan. Valtiopäivien, joita kutsutaan myös maapäiviksi (ruotsalainen termi landtdag), lopettajaistilaisuudessa keisari ranskankielisessä puheessaan ilmoitti, että Suomen kansa oli vastedes korotettu "kansakuntien joukkoon". Kyseisessä yhteydessä kansakunta-sana on tulkittava ensi sijassa poliittiseksi.

Paljon on kiistelty siitä, miksi Suomelle annettiin Porvoossa autonominen asema. Ulko- ja turvallisuuspoliittiset tekijät olivat selvästi taustalla Suomen aseman muuttuessa. Suomi valloitettiin, jotta siitä tulisi Venäjän etuvartio ja Pietarin läntinen suoja-alue. Viime aikoina on vaikuttimena mainittu Venäjän hallinnon luonne. Keisarikunnalta puuttuivat ne byrokratiaelimet, joihin Suomen vastaavat olisi voitu vaivattomasti yhdistää. Oli tarkoituksenmukaista, välttämätöntäkin, käyttää integroinnissa ainoaa Suomea ja Venäjää yhdistävää voimaa, keisarin persoonaa. Mutta kun Venäjän yhteiskunta Aleksanteri II:n aikana liberalisoitui, hallinto modernisoitui ja tehostui, paine ns. rajamaita kohtaan kasvoi ja ilmeni Suomessa venäläistämispolitiikkana. Venäjä saattoi 1800-luvun lopulla sisäistä kiinteyttä lisätessään ja ulkoista turvallisuuttaan varmistaessaan tavallaan toteuttaa sen, mikä Porvoossa oli jäänyt tekemättä: Suomen yhdistämisen kiinteästi Venäjän valtakuntaan. Ainakin se yritti sitä täydellä teholla.

Varsinainen suomalaisuusliike taas oli alkanut kulttuurifennomaniana 1800-luvun alkupuolella. Sitä ennenkin oli suomalaisten historiaan, kieleen, kansatieteeseen ja kansanrunouteen kohdistettu huomiota. Kansallisista suurmiehistä tieteen alueella mainittakoon vain jo 1700-luvun lopulla Turun akatemiassa vaikuttanut Suomen historiantutkimuksen isäksi kutsuttu H. G. Porthan. Mutta vasta ns. kansallisten herättäjien työ teki tietoisen suomalaisuuden kasvun mahdolliseksi. Suomalaisten mahtavalla kansalliseepoksella, Lönnrotin kokoamalla Kalevalalla oli valtava symbolinen merkitys. Sehän näytti osoittavan, että suomalaisilla oli tosi uljas menneisyys . Samaan aikaan maantieteellinenkin Suomi-kuva sai muotonsa. Topeliuksen toimesta tuotiin yleisön tietoisuuteen maisemallinen Suomi eri maakuntien heimo-ominaisuuksineen.

J. V. Snellmanista alkoi kielen merkityksen korostamiseen ja saksalaiseen idealistiseen filosofiaan pohjautuva yhteiskuntapoliittinen fennomania. Snellman vaati suomalaisen sivistyneistön luomista koulutuksen avulla. Fennomanian politisoi lopullisesti 1860-luvulta lähtien historioitsija ja valtiomies Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen. Hänen aikanaan suomalaisuusliikkeeseen tulivat mukaan vauraat Etelä- ja Länsi-Suomen talonpojat. Vanhastaanhan fennomaniaa kannattivat ylioppilaat, eräät korkeat virkamiehet ja osa papistoa. Liikemiehet ja teollisuus liputtivat selvästi ruotsalaisuuden puolesta. Fennomania oli sivistyksellisesti radikaali mutta yhteiskunnallisesti ja poliittisesti konservatiivinen liike. Ruotsalaisuusliike eli svekomania sen sijaan rakensi paljolti liberalistiselle aatepohjalle.

Venäjän ulkoisten ja sisäisten vaikeuksien vuoksi Suomessa pystyttiin toteuttamaan eduskuntauudistus melko nopeassa tahdissa jo 1906. Sen tavoitteena, jota erityisesti ajoi poliittiseksi mahtitekijäksi noussut työväenliike - kärkenään sosiaalidemokraattinen puolue - oli kansanvallan toteuttaminen. Uusi edustuslaitos ilmensi kuitenkin enemmän kansallista kuin kansanvaltaista lainsäädäntömahtia, sillä edustajista valtaosa sai valtuutensa suomenkieliseltä työväestöltä ja talonpoikaistolta. Täten ne pääsivät käyttämään sitä valtaa, jota sivistyneistön liike oli pitkin 1800-lukua innokkaasti tavoitellut.

Suomalaiset tulkitsivat Porvoossa 1809 tapahtuneen ratkaisun kaksipuoliseksi valtioteoksi, jonkinlaiseksi valtiosopimukseksi, jota kumpikaan osapuoli, Suomen kansa ja keisari, ei voinut yksipuolisesti sanoa irti. Venäläisetkään eivät kiistäneet Suomen valtiollista statusta ennen 1800-luvun loppua. Heidän tulkintansa lähti siitä, ettei keisari ollut voinut luvata suomalaisille sellaista asemaa, joka olisi ollut vastoin hänen itsevaltiuttaan.

Suomen valtiollisen aseman kannalta kiista oli merkityksetön. Suomesta tuli valtio, jos ei yhtäkkiä Porvoossa 1809, niin ainakin 1800-luvun kuluessa. Maan omat kansalliset laitokset ja poliittiset symbolit kehittyivät autonomisen hallinnon aikana venäläisten suosiessa kehitystä. Suomella oli oma hallinto, oma uskonto, omat valtiopäivät, oma raha, jopa oma tulliraja Venäjää vastaan. Vain itsenäinen ulkopolitiikka puuttui. Omatoimisuutta tälläkin alueella osoitettiin jo ensimmäisen maailmansodan alettua (1914), ja maan itsenäistyttyä 1917 sen oli hoidettava myös ulko- ja puolustuspolitiikka. Itsenäistymisprosessin aikana käytiin verinen ja kauan jälkeen päin vaikuttanut sisällissota (1918), josta tutkimus on käyttänyt monia eri nimiä, kuten kansalaissota, vapaussota, punakapina ja vuoden 1918 tapahtumat. Siihenkin liittyi jossain määrin kielen, yhteiskuntaluokan ja poliittisen näkökannan samastuminen.


alkuun paluu etusivulle



webdesign © Päivi Hintsanen 1999
© Finnica