L U E N N O T     E S I T E L M Ä T     P U H E E T

F i n n i c a



Dosentti Kustaa H.J.Vilkuna
Leo Ruuskasen Suomi - Suomi 1960-luvulta 1970-luvulle, aika ja aatteet

Esitelmä seminaarissa Leo Ruuskanen ja Elonkorjaajat 11.09.2003 Jyväskylän yliopiston Juomatehtaalla. Seminaari liittyi Jyväskylän taidemuseon kokoamaan samannimiseen näyttelyyn: Jyväskylän taidemuseo 10.09.-30.11.2003, Helsingin Taidehalli 12.12.2003-18.01.2004







Leo Ruuskanen kasvoi 1960-luvun Suomessa, kävi tutustumassa ruotsalaiseen kansankotiin ja työskenteli 1970-luvun Suomessa. Kuusi- ja seitsemänkymmenlukuun kuuluivat erottamattomasti poliittisuus, radikalismi ja rakennemuutos, joka ulottui niin taloudelliselle kuin sosiaaliselle elämisen alueelle. Suomesta rakennettiin kiihkeästi hyvinvointivaltiota ja hyvinvointivaltion luonteesta keskusteltiin paljon.

Pekka Kuusen vuonna 1961 julkaistu teos ’60-luvun sosiaalipolitiikka’ oli hankkeen käsikirjoitus sekä tähdensi sosiaalisen lainsäädännön merkitystä ja valtion asemaa tulonsiirroissa. Yhteiskunnan tehtäväksi määriteltiin taloudellisten erojen tasoittaminen ja taloudellisen kasvun nopeuttaminen. Alhaalta - kansasta - muutos ei lähtenyt liikkeelle eikä sellainen ollut suinkaan Kuusen ja kumppaneiden tarkoituksena, vaan liberaalit päättäjät pitivät tiukasti ja vanhoillisesti kiinni siitä, että valistunut poliittinen eliitti hallitsi rakennemuutosta; kansaa eliitti ei pitänyt erityisen aloitekykyisenä. Tämä seikka heijastui myös nuorempien radikaalien ajatuksiin, hekin pitivät itseään avantgardisteina ja katsoivat valistuneimpina johtavansa kansaa toivottuun suuntaan.

Suomi teollistui nopeasti, teknologiaa kyettiin hyödyntämään paremmin kuin aikaisemmin teollistuneissa Euroopan maissa, ja vuosien 1960 ja 1980 välisenä aikana bruttokansantuote kaksinkertaistui. Teknologian käyttäminen tehokkaasti vapautti työvoimaa palvelualoille, 40-tuntinen työviikko vakiintui 1960-luvulla ja 1970-luvulla vuotuista työaikaa vähennettiin ajalle tunnusomaisin tulosopimuksin. Kaikki tämä merkitsi sitä, että ihmisillä oli entistä enemmän vapaa-aikaa ja mahdollisuuksia kuluttamiseen.

Lauantain vakiintuminen vapaapäiväksi loi uusia kulutus- ja vapaa-aikarutiineja, joten esimerkiksi keskioluen vapautumiselle oli olemassa sosiaalinen tilaus. Keskioluen ja keskiolutbaarien ympärille rakentui uudenlainen ritualisoitunut alkoholikulttuuri.




alkuun

Maaseutu etenkin Pohjois- ja Itä-Suomessa alkoi tyhjentyä, kun muutettiin eteläisen Suomen asutuskeskuksiin ja Ruotsiin. Viimeksi mainittuun muuttaminen oli jopa helpompaa kuin Suomessa, koska passipakosta oli luovuttu eikä asuntopula vaikuttanut yhtä voimakkaasti. Kuusikymmenluvulla Ruotsiin hakeutui Leo Ruuskasen tavoin vuosittain 20 000 henkeä ja muuttoaallon kiihkeimpinä vuosina 1969 ja 1970 peräti 40 000 henkeä. Laivaliikenteen kehittyminen ja Suomen autoistuminen mahdollistivat sen, että Ruotsissa käytiin ainoastaan kääntymässä ja tienaamassa. Ruotsiin suomalaiset eivät juurtuneet: sikäläisten katsannon mukaan suomalaiset olivat toiseksi kurjimmin arvostettu siirtolaisryhmä, ja tuon tuosta ruotsalaiset iltapäivälehdet repivät uutisia siitä suomalaisesta, joka jälleen aiheutti puukkoineen harmia kansankodin elämänmenolle.

Teollisuusyhteiskunnassa aikaa säädeltiin tarkasti, mikä merkitsi selvää jakoa työhön ja vapaa-aikaan. Hyvinvointiyhteiskuntaa hahmottaneen eliitin mukaan työläinen teki töitä kahdeksan tuntia, harrasti ja virkistäytyi kahdeksan tuntia ja lepäsi kahdeksan tuntia. Kulttuuriradikaalit todistelivat, että yhteiskunta oli tasa-arvoistumassa, naiset olivat nousemassa miesten rinnalle, alati nopeutuva tiedonvälitys lähensi etäällä asuvia ja ihmiset olivat yksilöllistymässä. Epäiltiin jopa, että vapautunut suomalainen pääsisi tunnetasolla vuorovaikutukseen ympäristönsä kanssa. 60- ja 70-luvun asumalähiöissä tunnesiteen luominen luonteen ei kuitenkaan ollut mahdollista.

Asumalähiöt olivat maaseutumaisia mutta asuinympäristöinä persoonattomia. Näihin sosiologiälymystö kiinnitti raporttitutkielmissaan huomiota ja päätyi arvioon, että maalta muuttaneet ja kaupunkilaiset olivat eristäytyneet toisistaan. Maalta kaupunkeihin tulleet harrastivat edelleen talonpoikaiselle kyläyhteisölle ominaisesti talkoita ja pitivät yhteyttä naapureihin, mutta vanhat kaupunkilaiset pysyivät etäisinä. Lähiöiden miehet tapasivat toisiaan autojen ympärillä, naiset lasten leikkipaikoilla ja nuoret ostareilla. Yhteiskuntaa tarkastelleet raporttitutkimukset kuuluivat 60- ja 70-lukuun: niiden avulla eliitti tunkeutui ihmisten intiimeille alueille ja niiden avulla päättäjät pyrkivät hallitsemaan ja valvomaan kansan elämää.

Vapaa-aikaan kuului 60-luvulta lähtien joukkomatkailu. 1960-luvun lopulla tehtiin neljännesmiljoona ulkomaanmatkaa ja 1970-luvun lopulla jo yli puolimiljoonaa. Hyvinvointi ja ansiotason nousu mahdollistivat demokraattisen matkailun, ja matkoille lähdettiin monesti perheittäin. 70-luvulla suomalaiset suuntasivat etelän aurinkoon ja valitsivat poliittisesti sopivimman kohteen. Espanjan ja Kreikan lisäksi lennettiin Sotshiin, ja matkamuistot sijoitettiin näkyvästi kirjahyllyihin. Saattoipa punaisen Ladan vaihdekeppiä koristaa sotshilainen muovinen ja meripihkaa tapaileva nuppi.

Matkailulla oli muitakin puolia. Toisaalta järjestettiin kulttuuripainotteisia matkoja ja uskonnollisia ryhmämatkoja, ja toisaalta turistina suomalainen pystyi kumoamaan kotona vallitsevat juomista ja sukupuolista kanssakäymistä kontrolloivat säännöt; turistina hyvinvointivaltion tarkkailusta vapaina rikottiin rajoja.




alkuun

Kaikki yhteiskunnalliset muutokset heijastuivat kulttuurielämään ja henkiseen ilmapiiriin. Yhteiskunta tunkeutui kulttuuriin. Se luovutti resursseja kulttuurielämälle, mutta vaati vastavuoroisesti oikeutta suunnitella kulttuuria ja valvoa kulttuurin tuotteita. Nuoriso, nuoret taitelijat ja nouseva älymystö eivät kuitenkaan 60-luvulla alistuneet paimennettaviksi, he julistivat elävänsä Arvo Saloa mukaillen nimenomaan 60-lukua. Vasemmistolaistunut ja kansainvälistynyt älymystö, opiskelijat ja nuoret taiteilijat järjestivät joukkoesiintymisiä, joissa rienattiin vallitsevaa järjestelemää: 60-luvun lopulla pilkattiin 40- ja 50-lukujen arvoja ja 70-luvulla myös 60-luvun arvoja.

Vanhempien edustamien arvojen pilkkaaminen lähti liikkeelle vanhakantaisesta sukupuolimoraalista. Tällä alueella vanhan eliitin ja uuden älymystön ristiriita johtikin skandaaleihin. Rienaamisessa tosin edettiin varovasti. M. A. Numminen, Viisi vierasta miestä -yhtye ja Visuaalinen varietee pilkkasivat Jyväskylän Kesässä 1966 sukupuolinormeja. Taideteollisen korkeakoulun opiskelijat siirsivät siveellisyyttä loukanneena peruutetun näyttelyn kaikessa hiljaisuudessa Jyväskylään. Julkinen suuteleminen yliopiston päärakennuksessa ’kiss in’ -happeningissä, popvärein somistetut fallospatsaat ja sukupuolivalistusoppaiden teksteihin perustuvat jenkat toivat yliopistolle kaksi poliisiautoa. Kulttuuripäivien puheenjohtaja lopetti poliisien avustamana esitykset, ja skandaali oli valmis, kun samaan aikaan kokoontuneen pohjoismaisen kriitikkoseminaarin väki laati julkilausuman, jossa tuomittiin taantumus ja suomalainen poliisivaltio. Suomen talvisota 1939-1940 leimasi ’Underground’-levyllään vuonna 1970 yhteiskunnan sotaa ihannoivaksi, kaupalliseksi ja tekopyhäksi, ja samana vuonna Jyväskylässä Asko Salokorven ja Maria Laukan näyttely ’Kuva vallan välineenä’ takavarikoitiin, koska siinä eräs kuva - naisen arimmat paikat oli peitetty Suomen lipulla - loukkasi siveellisyyttä.

Rock tuli radioon kulttuuriliberalismin mukana, ja samalla vanha kansandemokraatti Hella Wuolijoen ajama kansanvalistuslinja sai väistyä. Kun vielä 1960-luvun puolimaissa eliitti katsoi, että kitarayhtyeet villitsivät väkivaltaiseen ja siveettömään käyttäytymiseen, 1970-luvun jälkipuolella kulttuurista määränneen taistolaisen eliitin mukaan punk edusti oikeaa työväenkulttuuria. Vaan toisaalta oli niinkin, että 60-luvun radikaali älymystö kuunteli jatsia ja rienasi sopivasti siihen kytkeytynyttä amerikkalaisuutta. USA oli päävihollinen kapitalistisine kulttuurituotteineen ja Itä-Saksasta imettiin taiteen tehtäväksi yhteiskunnan uudistaminen. Koskapa itäsaksalainen kulttuuri oli tiukasti järjestynyttä ja kurinalaista, ryhdyttiin suomalaistakin taidetta kurinalaistamaan; Kulttuurityöntekijäin Liitto valvoi ja painosti.

Pentti Saarikoskea voi syystä pitää 60- ja 70-lukulaisuuden henkilöitymänä. Hän pääsi mukaan sukupuolimoraaliseen keskusteluun, kun hänen kääntämänsä Henry Millerin omaelämäkerrallinen romaani ’Kravun kääntöpiiri’ takavarikoitiin yleisen moraalin vastaisena. Samoihin aikoihin ilmestyneessä runoteoksessaan ’Mitä todella tapahtui’ Saarikoski ihaili estottomasti Neuvostoliittoa ja kosiskeli muiden kaltaistensa tavoin kaikkia vallanpitäjiä ilman, että hänen uskottavuutensa oikeana kommunistina olisi horjunut. 60-luvun kokeileva taide muuntui 70-luvulla establishmentiksi. Sosialistista realismia edustava Leo Ruuskanenkin kuului tuohon joukkoon. Se, mikä hänen edustamassaan taiteessa oli ollut radikaalia 60-luvulla, oli 70-luvun valtavirtaa. Edellisellä vuosikymmenellä oli ollut tarvetta kitkeä luutunutta moraalia, mutta moraalin kitkeminen oli käynyt 70-luvulla tarpeettomaksi. Niinpä 70-luvun sosialistinen realismi oli luomassa uudestaan tiukkaa moraalia, jossa ei hyväksytty erilaisuutta ja jossa naisten tasa-arvo unohdettiin.

Kuusikymmenluvulla rähjäsivät risuparrat, seitsemänkymmenluvulla marssivat suuret massat nuortaistolaisten johdolla suomalaisen vanhakantaisen luokkataisteluperinteen, työväenmusiikin ja 60-luvun radikaalinen luoman establishmentin tahdissa, jotta suomalaisesta leoruuskasesta olisi muovautunut sosialistinen persoonallisuus. Nuortaistolaiset hallitsivat kulttuurielämää, he tunkivat itsensä kaikkialle sekä määrittivät, mikä oli oikein ja ketä oli tuettava; mutta 1970-luvulla kaikkea pidettiinkin poliittisena ja taistolaiset kulttuurijärjestöt taistelivat amerikkalaista massakulttuuria, suomalaista valtiomonopolistista kapitalismia ja kansandemokraattista revisionismia vastaan. Työväenluokasta ponnistanut Leo Ruuskanen kyllästyi tuohon itäsaksalaisuuteen ja katosi, mutta 1980-luvulla alkoivat itäsaksalaisuuteen kyllästyä viimeistään muutkin ja ryhtyivät etsimään uusia vaihtoehtoja.




alkuun

Kirjallisuutta

Veikko Koivusalo-Timo Kallinen (toim.), Pitkä 70-luku. Helsinki: TA-Tieto 2000.
Laura Kolbe, Eliitti, traditio, murros. Helsinki: Otava 1996.
Pertti Lassila (toim.), Suomen kirjallisuushistoria 3. Helsinki: SKS 1999.
Henrik Meinander, Tasavallan tiellä. Suomi kansalaissodasta 2000-luvulle. Espoo: Schildt 1999.
Heikki Metsämäki-Juha Miettinen, Badding. Helsinki: Sputnik 1996.
Tapani Suominen, Ehkä teloitamme jonkun. Helsinki: Tammi 1997.
Marja Tuominen, Me kaikki ollaan sotilaitten lapsia. Helsinki: Otava 1991.
Kustaa H. J. Vilkuna-Marjo Havila, Edistyksellinen kulttuuripolitiikka. Teoksessa Heli Valtonen-Johanna Hämäläinen (toim.), Suomalaisen Suomen pääkaupunki. Jyväskylä: Minerva 2003.
Matti Virtanen, Fennomanian perilliset. Helsinki: SKS 2001.



paluu etusivulle alkuun



webdesign © Päivi Hintsanen 2000-2004
© Finnica