Professori Janne Vilkunan esitelmä:
MAAKUNTA SUURESSA MUSEOSSA


Hyvät kuulijat!

Otsikkoni on Maakunta Suuressa museossa. Valaisen puheenvuorossani Kulttuurin Keski-Suomi portaalin yhtä perustehtävää eli Suuren museon osana olemista. Minkä Suuren museon? Ottakaamme vauhtia 1800-luvun lopulta.


Ensimmäiset sopimukset kulttuuriperinnön suojelemiseksi

Tuhovoimaltaan kehittynyt sotatekniikka muodosti jo 1800-luvulla suurimman uhan kulttuuriperinnölle, minkä vuoksi solmittiin kaksi sopimusta, joilla pyrittiin suojelemaan kulttuuriomaisuutta sodan aikana. Kyseessä ovat Haagissa solmitut sopimukset vuosilta 1899 ja 1907. Ensimmäinen maailmansota osoitti näiden säädösten puutteellisuuden, mutta uusia sopimuksia ei saatu aikaan ennen toisen maailmasodan puhkeamista. Suursodan päättyminen atomipommituksiin osoitti selvästi millaisia uhkia tulevaisuuden sodat olivat sekä kulttuuri- ja luonnonperinnölle että koko maailmalle.

Vuonna 1946 perustettiin Yhdistyneiden kansakuntien myötä UNESCO, jonka tehtävänä on "myötävaikuttaa rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseen edistämällä kansojen välistä yhteistyötä kasvatuksen, tieteen ja kulttuurin avulla". UNESCO ryhtyi edistämään kulttuuriperintöä suojaavien kansainvälisten sopimusten ja suositusten syntyä. Ensimmäinen niistä on vuonna 1954 laadittu Haagin sopimus eli Yleissopimus kulttuuriomaisuuden suojelusta aseellisen selkkauksen sattuessa. Tätä osittain vanhentunutta sopimusta ollaan uudistamassa.

Saksalainen liikemies, amatööriarkeologi Heinrich Schliemann, Troijan löytäjä, on yksi klassisen arkeologian suuria nimiä. Troijan kaivausten löytöihin lukeutui vuonna 1873 haudasta tavattu kulta-aarre, jonka Schliemann nimesi Troijan kuningas Priamoksen aarteeksi. Seuraavana vuonna Schliemann salakuljetti aarteen Ateenaan, ja neljä vuotta myöhemmin aarre vietiin Lontooseen, jossa osa siitä asetettiin näytteille. Aarre jäi Englantiin kunnes vuonna 1881 Schliemann lahjoitti sen Saksan valtiolle. Toisen maailmansodan loppuvaiheessa Puna-armeijan erikoisyksikkö vei kulta-aarteen Berliinistä salaa Moskovaan. Vasta 1990-luvun alussa kaksi venäläistä taidehistorioitsijaa paljasti, että Troijan aarre on piilossa Moskovassa, ja vuonna 1996 Pushkin museossa järjestettiin Troijan kulta -näyttely. Tällä hetkellä aarteen oikeutetuiksi omistajiksi ovat ilmoittautuneet: Turkki, Kreikka, Englanti, Saksa ja Venäjä.

Vastaavia kiistoja on lukemattomia eri puolilla maailmaa. Uusien torjumiseksi UNESCO laati vuonna 1970 Yleissopimuksen kulttuuriomaisuuden laittoman tuonnin ja viennin sekä omistusvaihdosten ehkäisemisestä.

Sopimusta on sittemmin täydennetty, mutta suojajärjestelmässä on edelleen suuria aukkoja. Priamoksen aarteeseen liittyvät olennaiset kysymykset ovat: kenen aarre on ja minne se kuuluisi? Viimeinen kysymys - siis minne aarre kuulusi - on käytännössä, kulttuuri)poliittisesti, vaikea ratkaista, mutta ensimmäiseen kysymykseen - kenen aarre on - on tänään helppo vastata, sillä aarteen omistaa se kulttuuri, joka sen valmisti, käytti ja hautasi. Koska tuota kulttuuria tai sen oikeudenomistajia ei enää ole, aarre on kaikkien yhteistä kulttuuriperintöä: maailmaperintöä!


UNESCON Maailmanperintösopimus

Sota on uhka ihmiselle ja hänen kulttuurilleen, mutta rauhan aikakaan ei ole vaaraton. Assuanin padon rakentaminen, joka uhkasi tuhota suuren joukon Egyptin muinaismuistoja veden alle, sysäsi liikkeelle merkittävän kulttuuriprosessin. UNESCO ryhtyi nimittäin vuonna 1959 kansainvälisesti rahoitettuun pelastusoperaatioon, jonka konkreettisimpina tuloksina oli Abu Simbelin ja Philaen temppelien purkaminen, siirtämien ja pystyttäminen tulevan vedenpinnan yläpuolelle. Hankkeen onnistuminen osoitti kansainvälisyyden voiman ja konseptia käytettiin sittemmin vastaavissa pelastusoperaatioissa. Niissä koettu menestys johti lopulta siihen, että UNESCO ja kansainvälinen muistomerkkejä ja -kohteita valvova neuvosto ICOMOS (International Council on Monuments and Sites) valmistelivat kulttuuriperintöä koskevan yleissopimuksen, johon liitettiin sittemmin myös luonnonperintöä koskevat osuudet. Näin syntyi UNESCON yleiskokouksen vuonna 1972 hyväksymä kolmas merkittävä sopimus. Kyseessä on maailmanperintösopimus (The Convention Concerning the Protection of World Cultural and Natural Heritage), jonka myötä perustettiin myös kohteet hyväksyvä maailmanperintökomitea. Suomessa nykyisistä ja mahdollisista tulevista kulttuuriperintökohteista vastaa Museovirasto ja luonnonperintökohteista ympäristöministeriö. Suomen kaikki kuusi kohdetta ovat kulttuuriperintökohteita ja yksi niistä on maakunnassamme, nimittäin vuonna 1994 kohteeksi hyväksytty Petäjäveden vanha kirkko.

Maailmanperintökäsite vei osaltaan ajatuksia siihen suuntaan, etteivät esinekeskeiset tai edes ilmiökeskeiset museot yksin riitä, sillä niiden seinien ulkopuolella oli paljon nähtävää ja ymmärrettävää. Näin kulttuuri- ja luonnonperintöä ryhdyttiin katsomaan yhteiskunta- ja ympäristökeskeisesti. Syntyi ajatus Suuresta museosta.


Ajatus ”Suuresta Museosta” syntyy

Idean esitteli vuonna 1993 englantilainen museologi ja Vuoden eurooppalainen museo -palkintojärjestelmän (EMYA) puheenjohtaja Kenneth Hudson Kööpenhaminassa pitämässään esitelmässä, jonka otsikko oli "Suuri eurooppalainen museo". Hudson, joka oli arvostellut syystä ranskalaisten ympäristökeskeisiä ekomuseohankkeita, tarjosi esitelmässään ekomuseosta oman sovelluksensa. Hän totesi muun muassa, että:

"Eurooppa on yksi suuri museo, jossa jokainen rakennus, jokainen pelto ja joki ja rautatie sisältää vihjeitä kyseisen maan menneisyydestä kunhan katsojalla on tarvittava tieto siitä, mitä hän katsoo. Siellä täällä suuressa museossa on laitoksia, joita kutsumme museoiksi. Niiden päätehtävä on auttaa ihmistä ymmärtämään suurta museota. Ne saavat oikeutuksensa siitä, että ne katsovat ulospäin, eivät sisäänpäin."

Suuren museon käsite maahantuotiin Suomeenkin, ja ajatus Suuresta suomalaisesta museosta sisällytettiin museopoliittiseen Museo 2000 -mietintöön. Eräät museonjohtajat sekoittivat tosin mietintöä lukiessaan käsitteet "Suuri suomalainen museo" ja "Suursuomalainen museo". Viimeksi mainittu "museoprojekti", jos sellaista koskaan olikaan, päättyi viimeistään kesällä 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäykseen. Museonjohtajat totesivat kuitenkin, että:

"nykyaikainen museolaitos ei voi rakentua pelkästään Museo 2000 -mietinnössä esitetyn Suuren suomalaisen museon kansallisuusideologian varaan."

Minun on korostettava, ettei Suuren museon aate missään tapauksessa ole kansallisuusideologinen vaan kokonaisvaltainen ja käytännöllisellä tasollaan maantieteelliseen työnjakoon perustuva. Samoista lähtökohdista voidaan puhua niin Suuresta maailman museosta - jonka "näyttelyesineitä" ovat edellä mainitut maailmanperintökohteet - kuin Euroopan, Suomen, Keski-Suomen tai vaikka Pihtiputaan, Hankasalmen tai Joutsan museosta. Kohteita nimittäin riittää maakunta- ja kuntatasollakin.

Ympäristöministeriö asetti vuonna 1992 työryhmän, jonka tehtävänä oli tehdä esitys Suomen kansallismaisemista. Työryhmä valitsi 27 luonto- ja kulttuurikohdetta. Vaan yhtään niistä ei osunut Keski-Suomeen. Martti Korpilahden vuonna 1920 sanoittamassa Keski-Suomen kotiseutulaulun ensimmäisessä säkeistössä paalutetaan selkeästi kotimaakunnan sananmukaisesti luonnolliset rajat. Onneksi Metsähallitus on nähnyt asiat Martti Korpilahden lailla, ja siksi meillä on tällä hetkellä maakunnassa neljä kansallispuistoa. Lisäksi täällä on lukuisia pienempiä luonnonsuojelualueita, ja tietysti vanhoja paikannimiä, paikallistarinoita, muinaisjäännöksiä, rakennussuojelukohteita, museoajoneuvoja ja perinnelaivoja.

Arvokkaan ja siksi säilyttämisen tai dokumentoinnin arvoisen kohteen nimeäminen on aina jonkun tai joidenkin vallanpitäjien tekemä valinta ja päätös. Esimerkiksi monella meistä on selvä käsitys siitä mikä on perinnemaisema. Käsitteen ongelma on kuitenkin siinä, että nykyisin käytettyyn viralliseen perinnemaiseman käsitteeseen sisältyy suppeita positiivisia arvostuksia, vaikka jokainen aiemman kulttuurin tuottama maisema on nykyajan näkökulmasta perinnemaisema. Niinpä suuri sorakuoppa todistaa olemassaolollaan 1900-luvun uutterasta tie- ja kaupunkirakentamisesta, ja horisonttia vasten piirtyvät linkkimastot tulevat olemaan olennainen osa 2000-luvun alun perinteisen tietoyhteiskunnan seurauksena syntyneitä ympäristöjä! Kauneus on katsojan silmässä!


Suomen ja suomalaisten tarina esille Suomalaisuuskeskus Finnicaan

Jyväskylän yliopistossa esitettiin 1970-luvulla suomalaisuusopintojen perustamista, mutta tuolloin nk. kansainvälisyyden aikana ajatus tyrmättiin. Tänään meillä on useita vieraisiin kulttuureihin opastavia opintokokonaisuuksia, mutta suomalaisuusopinnot puuttuvat edelleen.

Kun 1990-luvulla herättiin siihen, ettei Suomessa ole yhtään museota, jossa kerrottaisiin Suomen ja suomalaisten tarina, syntyi ajatus Suomalaisuuskeskuksesta.

Museoalalla on viime aikoina puhuttu ja toteutettu savutettavuutta. Sen lisäksi, että Museo 2000 mietinnössä esitettiin Suuren museon aatteen omaksumista Suomeen, yhdeksi toiseksi tavoitteeksi kirjattiin museopalveluiden saatavuus ja hyvä saavutettavuus koko maassa. Vaikka Suomessa on maailman tihein museoverkko, ja tällä maakunnassakin on noin 70 museota, perinteisiä museoita ei pitäisi enää perustaa lisää. Päinvastoin museoita pitäisi yhdistää hallinnollisesti suuremmiksi organisaatioiksi esim. seutukunnittain. Niinpä Suomalaisuuskeskuksen äärellä todettiin pian, että keskusta ei pidä saavutettavuuden vuoksi toteuttaa perinteisenä rakennuksena vaan kaikkien tietoverkkoyhteyksien äärellä olevien tavoitettavana portaalina. Kun suomalaisuusportaali ei vakuuttanut opetusministeriön rahoituksesta päättäviä, hanke päädyttiin toteuttamaan maakunnallisena. Tuloksen näette tänään. Keski-Suomi portaali on sekä kartta maakuntaan että keskisuomalaisuusopintopaketti. Toiveena on, että muut maakunnat seuraavat esimerkkiä ja näin syntyy aikanaan tuo koko maan kattava kokonaisuus.


Keski-Suomen paikalliskulttuuri internetiin osaksi Suurta museota

Kenneth Hudson siis korosti sitä, ettei jonkun tietyn paikan henki ja siihen liittyvät elämykset synny ilman tietoa ja tarinoita. Kysyn usein niin kutsutuilla pienillä paikkakunnilla vieraillessani, että mitä täällä on näkemisen arvoista. Hyvin usein vaimea vastaus kuuluu: "Eihän täällä meillä mitään ole." Kun paikkakunnan menneisyyttä sitten hiukankin pinnalta raaputtaa, niin sieltähän löytyy vaikka kuinka paljon jännittäviä tarinoita: kiinnostavia paikkoja, ihmisiä ja tapahtumia. Kysymys onkin siitä kuka nuo tarinat kertoo, miten ja missä.

Keski-Suomessa on hyvässä kunnossa oleva muistiorganisaatioiden verkosto, joka käsittää museot, kirjastot ja arkistot. Maakunnassa on myös ehdottomasti maailman parhaat mahdollisuudet omien tarinoiden kertomiseen sillä ensiksi Suomi on “kestomaailmanmestari” paikallishistoriallisessa tutkimuksessa ja toiseksi Keski-Suomi on taas tässä suhteessa kärkimaakunta Suomessa Jyväskylän yliopiston historian laitoksen toimeliaisuuden johdosta. Meillä on julkaistu maakuntahistoria ja jokaisesta kunnasta on pitäjänhistoria tai pitäjänkirja ja viime aikoina on alkanut versota myös kylähistorioita.

Ihmiset ovat ajan kuluessa kiinnostuneet yhä enemmän kulttuurimatkailusta. Silti voi ihmetellä sitä, että saatan tavata ihmisen, joka kertoo juuri palanneensa lomalta jostain kaukaisesta maailman kolkasta, mutta kun kysyn onko hän käynyt Uuraisilla tai Pylkönmäellä on vastaus kieltävä. On siis menty merta edemmäs kalaan.

Aikamatkailu, eräänlainen menneisyysmatkailu on olennainen osa kulttuurimatkailua. Se saa voimansa ihmisen luontaisesta identiteetin kaipuusta. Internettiin toteutettu Suuresta museosta kertova portaali on oiva apuväline. Matkailija, olipa hän kaukana tai valmiiksi paikan päällä, voi siellä vieraillen tutustua etukäteen erilaisiin kohteisiin virtuaali- eli lumematkoillaan ja lopulta suunnitella todellisen matkan ja saapua todellisten kohteiden ja elämysten äärelle.

Verkottumisen hyvänä puolena on ehdottomasti se, että tulemalla osaksi Suurta museota, pienetkin kohteet muodostavat jo niin suuren kokonaisuuden, että ne alkavat herättää niin lume- kuin todellisten matkailijoiden kiinnostusta “kunhan katsojalla on tarvittava tieto siitä, mitä hän katsoo”. Juuri tähän tarpeeseen on luotu Kulttuurin Keski-Suomi portaali. Se on portti maakuntaan Suuressa museossa. Portti on pystytetty monen tahon yhteishankkeena parhaaseen suomalaiseen talkoohenkeen ja sen aukipidossa noudatetaan pohjoismaista tasa-arvoista sivistysihannetta. Palvelu on nimittäin kaikille ilmaista. Se ei lymyile maksullisen salasanan takana. Vaan olennainen kysymys juuri avatun portin äärellä kuuluu: kuka pitää sen auki huomenna ja huomisen jälkeen?




muut puheet >>