K U L T T U U R I N  K E S K I - S U O M I  - P O R T A A L I
A R T I K K E L I T

 





HEIKKI LESKINEN
Keski-Suomen murteet


Professori

 


Terho Itkonen haastattelee Amanda Koppeloniemeä Kuhmoisilla. Kuvaaja Jorma Rekunen. Kuva Kotus.Keski-Suomen maakunnan murteet kuuluvat savolaismurteisiin. Ne rajoittuvat idässä sydänsavolaisiin murteisiin, joita puhutaan entisissä Mikkelin ja Kuopion lääneissä. Etelässä ja lännessä niiden naapureina ovat hämäläismurteet, luoteessa Keuruulta Etelä-Pohjanmaan järviseudulle saakka ulottuvat savolaisvoittoiset siirtymämurteet ja pohjoisessa (Kyyjärveltä alkaen) Keski-Pohjanmaan ylämaan murteet. Läntisten murteiden alue on siis laajempi kuin entinen Keski-Suomen lääni.

Keski-Suomen murteiden ominaislaatu selittyy alueen asutushistorian pohjalta. Maakunta sai kantaväestönsä Hämeestä, mutta sinne muutti 1500-luvulta lähtien runsain määrin savolaisia uudisasukkaita. Nykyiset kielimuodot rakentuivat hämäläiselle perustalle. Sen peitti kuitenkin vähitellen alleen savolainen kerrostuma. Lopputuloksena oli sekamurre, joka heijastelee kiintoisalla tavalla eri väestöryhmien voimasuhteita maakunnan eri osissa

Maakunnan murteet jakautuvat kolmeen alaryhmään:

  • Keuruun seudun murteet (B)
  • Eteläisen Keski-Suomen eli Päijät-Hämeen murteet (C)
  • Pohjoisen Keski-Suomen eli varsinaiset Keski-Suomen murteet (A)

 

edelliselle sivulle

1. Murrealue ja alamurteet

Suomen murteet on tapana jakaa kahtia länsimurteisiin ja itämurteisiin. Länsimurteiden alaryhmiä ovat lounaismurteet, lounaiset välimurteet, hämäläismurteet, itämurteiden alaryhmiä ovat taas kaakkoismurteet ja savolaismurteet. Entisessä Keski-Suomen läänissä puhutut murteet kuuluvat läntisiin savolaismurteisiin. Niiden alue on kuitenkin hieman laajempi kuin Keski-Suomen lääni: sen piiriin luetaan myös vanhan lääninrajan takaiset Hartola ja Sysmä sekä Keuruun ja Evijärven väliset pitäjät.

Keski-Suomen maakunnan murteet rajoittuvat etelässä ja lännessä hämäläismurteisiin Hämäläinen talvi voatteissaan.  Kuvitusta teoksesta Otawa eli suomalaisia huvituksia, Tukholma 1831 . janäillä tienoin murteiden välinen raja on varsin jyrkkä. Alueen luoteiskulmalla tilanne on kokonaan toinen: Keuruun ja Pihlajaveden puheenparsi on hyvin samantapaista kuin Ähtärin, eikä paljon poikkea Etelä-Pohjanmaan järviseudun murteestakaan. Yhdessä nämä kielimuodot muodostavat ns. luonteisten väli- ja siirtymämurteiden ryhmän.

Järviseudun pohjoispuolella murreraja seurailee jälleen vanhaa lääninrajaa. Keski-Suomen murteita vastassa ovat täällä Keski-Pohjanmaan ylämaan murteet. Murreraja yhtyy vanhaan lääninrajaan myös idässä. Vain Hankasalmen ja Konneveden kohdalla se on antanut jossain määrin periksi sydänsavolaisille murteille, joiden valta-aluetta ovat entiset Kuopion ja Mikkelin läänit.

Maakuntamme murteista voidaan erottaa kolme pääryhmää: a) Keuruun seudun murteet, b) eteläisen Keski-Suomen eli Päijät-Hämeen murteet ja c) pohjoisen Keski-Suomen eli Keski-Suomen murteet. Tutkijoiden on ollut vaikea päästä yksimielisyyteen siitä, missä kulkee Päijät-Hämeen ja Keski-Suomen murrealueen välinen raja. Nykytietämyksen perusteella se vedetään tavallisesti Jyväskylän pohjoispuolelle siten, että Multia, Uurainen ja Laukaa jäävät varsinaiseen Keski-Suomeen, Petäjävesi, Jyväskylän pitäjä ja Toivakka taas Päijät-Hämeeseen.

Keuruun seudun murteet jaettiin aikaisemmin kahtia läntiseen ja itäiseen haaraan. Edelliseen luettiin Keuruun länsipuolisko, Pihlajavesi ja Ähtäri, jälkimmäiseen taas Keuruun itäosa sekä Multia. Nyttemmin tästä jaosta on luovuttu ja Keuruun seudun murteita käsitellään tutkimuskirjallisuudessa yhtenä kokonaisuutena. Siitä on kuitenkin erotettu Savolainen talvi-voatteissaan.  Kuvitusta teoksesta Otawa eli suomalaisia huvituksia, Tukholma 1828 Multia, jonka katsotaan kuuluvan ensisijaisesti Keski-Suomen murteisiin.

Eteläisen Keski-Suomen eli Päijät-Hämeen murteistossa on kolme alamurretta. Läntisen alamurteen muodostavat Kuhmoinen, Jämsä. Jämsänkoski ja Koskenpää. Ryhmä on muuten melko yhtenäinen, mutta Kuhmoisten murteessa tavataan joukko äännepiirteitä, joita ei pohjoisempana käytetä. Alueen sisäisenä murrerajana on idässä Päijänne. Sen takaiseen itäryhmään kuuluvat Leivonmäki, Luhanka ja Joutsa sekä Hartola ja Sysmä. Kolmanteen alamurteeseen eli ns. pohjoisryhmään luetaan Korpilahti, Muurame ja Petäjävesi, Jyväskylän maalaiskunta ja Toivakka.

Pohjoisen Keski-Suomen murteisto on varsin yhtenäinen. Yleisedustuksen vastaisia muotoja tavataan vain murrealueen reunoilla. Hankasalmen ja Konneveden itäosat kuuluvatkin pikemmin Pohjois-Savon kuin Keski-Suomen murteisiin. Laukaan eteläpuolisko taas liittyy kiinteästi Päijät-Hämeen murteistoon ja Kyyjärven länsilaita Etelä-Pohjanmaan järviseudun siirtymämurteisiin. Edellä on jo erikseen mainittu Multian murre, jolla on monia yhtymäkohtia Keuruun seudun murteisiin. Keski-Suomen alueen sisällä kulkee jonkinlainen murreraja Multian, Uuraisten, Äänekosken ja Laukaan pohjoispuolitse, mutta se koskee vain suhteellisen vähäpätöisiä äänneseikkoja.

takaisin alkuun

2. Murteiden luonteenomaiset piirteet

Keski-Suomen maakunnan murteilla on kuten tunnettua sekä suomalaisten että monien ulkomaisten korvissa poikkeuksellisen hyvä kaiku. Lähes jokainen nykysuomalainenkin on kuullut kerrottavan, että Keski-Suomessa puhutaan kauneinta tai ainakin puhtainta suomea. Väittämä lienee kuitenkin alun perin tarkoittanut vain sitä, että sisämaan murteet olivat - toisin kuin rannikkoseutujen kielimuodot - säilyneet suhteellisen alkuperäisellä kannalla ja ennen muuta "suojassa ruotsin kielen turmelevalta vaikutukselta". Tässä oli myös syy siihen, miksi suomalaisuuden innoittamat säätyläiset ja ylioppilaat alkoivat 1840-luvulta lähtien hakuetua "puhtaan suomen" oppiin Jyväskylään ja sen ympäristöön, etenkin Keuruulle , Saarijärvelle ja Laukaaseen. Uskoa keskisuomalaisen puheenparren erinomaisuuteen vahvistivat ja varhain myös eräiden nimekkäiden kielentutkijoiden kannanotot. Esimerkiksi seuraava Antero Vareliuksen toteamus vuodelta 1847 on varmaan herättänyt aikanaan huomiota: "Eri murteet ovat täällä [Keuruulla] harmonisesti yhdistyneet keskenään niin, että Keuruun suomi on nyt erinomaisen kaunissointista."

Yhtä varauksettoman tunnustuksen Koillis-Satakunnan eli läntisen Keski-Suomen kansankielelle antoi 1800-luvun lopulla (1883) itse Emil Nestor Setälä, silloinen nuori maisteri. Hänen mukaansa vanhan Keuruun ja Ruoveden seudun murre oli "lauserakenteidensa puolesta -- rikasta, runsasta, sujuvaa ja keskiasemansa tähden monin kohdin kirjakielelle malliksi kelpaavaa." Tutkijat kohdistivat kiitoksensa varsinaisesti länsi- ja itämurteiden välivyöhykkeelle, erityisesti Keuruun seudulle, mutta varsin pian sen maineesta pääsi osalliseksi koko maakunta, Jyväskylä etunenässä. Myytin kauniista ja puhtaasta Keski-Suomen murteesta iskosti koko kansan tietoisuuteen Sakari Topeliuksen Maamme kirja , jota kouluissamme käytettiin lukukirjana lähes sadan vuoden ajan.

takaisin alkuun

Keuruun seudun murre

Mihin perustuu sitkeä, nykypäiviin asti säilynyt käsitys, jonka mukaan juuri Keuruun seudun murre edustaa kauneinta ja puhtainta suomea? Oikean vastauksen jo runsaat 150 vuotta sitten antanut edellä mainittu Antero Varelius: Keuruulla ovat eri murteet "harmonisesti yhdistyneet keskenään". Keuruun puheenparsi näyttää todellakin olevan kielimuoto, jossa ovat tasapainoisesti sekoittuneet kielemme läntiset ja itäiset ainekset. Karkeistaen voi sanoa, että Keuruun murre sisältää sekä länsi- että itämurteidemme keskeisiä aineksia, mutta siitä puuttuvat niiden jyrkimmät ja samalla ärsyttävimmät erityispiirteet. Tästä syystä se myös tuntuu olevan lähempänä yleiskieltämme kuin monet muut murteemme.

Yleiskielen mukaisia länsimurteisuuksia siinä ovat esim. pitkien a- ja ä-vokaalien diftongittomuus (Keu maa, pää; ei mua, piä), dentaalikonsonanttien liudentumattomuus i:n ja j:n edellä (Keu katista; ei kat'iska), redusoitumattomat u-, y- ja i-loppuiset diftongit (Keu kaunis, äit; ei kaonis, äet), monikon persoonapronominit me, te, he (ei myö, työ, hyö) ja verbityyppi mennä : menen (ei männä : mänen) jne.

Yleiskielen ja itämurteiden yhteistä kantaa taas edustavat mm. avartumattomat diftongit uo, yö ja ie (Keu nuotta, syötiin, nielu; ei nuatta, syätiin, nialu), konsonanttiyhtymät tv ja tj (Keu latva, vitja; ei larva, vilja), loppu-t:n säilyminen kaikissa asemissa, myös sananalkuisen klusiilin edellä (Keu suuret puut: ei suurep puut) ja vaikkapa tavutustyyppi jalka : jalat, märkä : märät jne. )

Oma myönteinen merkityksensä on varmasti myös murteen muotojen täyteläisyydellä: sellaiset ilmiöt kuin sisä- tai loppuvokaalin kato (esim. jalas pro jalassa) ovat Keuruun murteessa tuntemattomia. Toisaalta on kuitenkin syytä tähdentää sitä, että myös Keuruun puheenparsi on omaleimainen, yleiskielestä selkeästi poikkeava murre, jonka käyttövoima nojaa ensisijaisesti aidon kansanomaisen puhekielen sanaston rikkauteen ja ilmaisukeinojen runsauteen.

takaisin alkuun

Päijät-Hämeen murteisto

Moose Huuskola Luhangasta. Valokuvaaja Pertti Virtaranta 1963. Kuva Kotus.Päijät-Hämeen murteisto on sisäisesti yhtenäinen. Syynä on alueen sijainti päämurteiden rajavyöhykkeellä: hämäläis-savolaisista aineksista syntynyt kielimuoto on jatkuvasti saanut vaikutteita sekä idästä että lännestä. Siksi sille tyypilliset murrepiirteet tunnetaan useimmiten myös jollakin taholla sen naapuristossa. Päijät-Hämeen murteiden selvin yhteinen tuntomerkki on vaihtelematon ht yleiskielen ts-yhtymän vastineena sekä pääpainollisen tavun jäljessä (mehtä : mehtän) että kauempana sanassa (tarvihtee : tarvihten), mutta sekin on - kuvaavaa kyllä - savolaisen ja hämäläisen edustustavan sekaantuma: savolainen kvaliteetti (mehtä, tarvihtoo) on siinä yhdistetty hämäläiseen kvantiteettiin (mettä : mettän, tarvittee : tarvitten).

Päijät-Hämeen omaleimaisin alamurre on sen länsiryhmä eli Kuhmoisten ja Koskenpään puheenparsi. Sen erikoisuuksia ovat mm. sellaiset muodot kuin komii 'komea', pimii 'pimeä', verkkuu 'verkkoa', kyntyy 'kyntöä', tulii 'tulee', mänii 'menee', sanuu 'sanoo', yhtiim mitii 'yhtään mitään', antoassa 'antaessa', makoalen 'makailen', avoamet 'avaimet' jne.

Päijät-Hämeen murteiden itäryhmä on suhteellisen lähellä länsiryhmää. Valtaosa keskeisistä murreominaisuuksista on yhteistä, ja monien länsiryhmien erityispiirteiden levikki ulottuu pitkälti itäryhmän puolelle. Jo maantieteellisistä syistä on kuitenkin luonnollista, ettei murteen hämäläinen pohjaväri ole Päijänteen itäpuolella yhtä vahva kuin sen länsipuolella. Toisaalta taas itäryhmän vanhat yhteydet Heinolan suunnalle ovat tukeneet hämäläisyyksien säilymistä. Valaiseva esimerkki tästä on hämäläisen lalva 'latva' -asun säilyminen näihin päiviin asti. Maininnan ansaitsee myös johdostyyppi leikkuittoa 'leikkauttaa', hakkuittoa 'hakkauttaa' jne., joka on savolaisen leikkuutta- ja hämäläisen leikkoitta-johdoksen kontaminaatio.

Murrealueen pohjoisryhmää eli Korpilahden, Muuramen, Säynätsalon, Petäjäveden, Jyväskylän ja Toivakan seutua voisi hyvin luonnehtia Päijät-Hämeen ja Keski-Suomen murteiden väliseksi siirtymävyöhykkeeksi, koska sillä on lukuisia yhtymäkohtia kummallekin taholle. Pohjoisryhmän eteläosan eli vanhan Korpilahden (= Korpilahti, Muurame, Säynätsalo) puheenparsi on kuitenkin peruspiirteiltään niin länsiryhmän murteiden kaltainen, että se olisi mahdollista joko erottaa omaksi kokonaisuudekseen tai yhdistää länsiryhmään.

Pitäjäkolmikko Petäjävesi, Jyväskylä ja Toivakka on sen sijaan selvästi Päijät-Hämeen alueen savolaistunein osa. Sen savolaisvoittoisuus ei johdu vain Keski-Suomen murteiden läheisyydestä, vaan se näyttää saaneen vahvoja vaikutteita suoraan Savon puolelta. Niistä ehkä helpoimmin havaittavia ovat ns. yleisgeminaatio eli yksinäiskonsonantin kahdentuminen pitkän vokaalin edellä (esim. venneestä vetteen 'veneestä veteen') ja pitkästä a:sta ja ä:stä kehittyneiden oa ja eä-diftongien korvaaminen oo:lla ja ee:llä (esim. tervoo 'tervaa', ei ossoo 'ei osaa', leipee 'leipää', hyppee 'hyppää').

takaisin alkuun

Pohjoisen Keski-Suomen murteet

Pohjoisen Keski-Suomen eli entisen Keski-Suomen läänin pohjoispuoliskon murteet ovat huomattavasti savolaisvoittoisempia kuin Päijät-Hämeen murteet. Vallitsevaa tilannetta kuvaa hyvin se, että Keski-Suomen murteissa tavataan sekä kaikki Päijät-Hämeen murteiden itäiset piirteet että koko joukko niille vieraita savolaisuuksia. Keski-Suomen murteet liittyvätkin jo varsin saumattomasti sydänsavolaiseen murteistoon, erityisesti sen pohjoisryhmään. Niiden lähisukuisin kielimuoto on kuitenkin ns. metsäsuomalaisten murre, jota puhuttiin 1950-luvulle saakka Vermlannissa ja vähän muuallakin Keski-Ruotsin ja Norjan rajaseudulla. Metsäsuomalaisten esivanhemmat olivat kuten tunnettua lähtöisin pääosin Rautalammin suurpitäjästä eli nykyisestä Keski-Suomesta.

Keski-Suomen murteiden ominaislaatu selittyy maakunnan asutushistorian pohjalta. Alue sai kantaväestönsä Hämeestä. Sen sekaan muutti 1500-luvulta alkaen runsain määrin savolaisia uudisasukkaita. Kielen kehityksen kannalta tämä merkitsi läntisten ja itäisten murrepiirteiden - lähinnä tietysti hämäläisyyksien ja savolaisuuksien - jatkuvaa kamppailua elintilasta. Nykyiset kielimuodot rakentuivat vanhalle hämäläiselle perustalle, mutta sen peitti vähitellen alleen nuorempi savolainen kerrostuma. Savolaistuminen kohdistui erityisesti suurtaajuisiin ilmiöihin, kun taas harvoin esiintyvät piirteet säilyttivät yleisesti alkuperäisen hämäläisen asunsa. Lopputuloksena on kaikkialla enemmän tai vähemmän savolaisvärinen sekamurre, joka heijastelee mielenkiintoisella tavalla eri väestöryhmien voimasuhteita maakunnan eri osissa.

Keski-Suomen maakunnan murteet on yhdistetty itämurteisiin ensisijaisesti äänne- ja muotopiirteiden nojalla. Jos pääkriteerinä pidettäisiin sanaston alkuperää, ratkaisu voisi olla osittain toinen. Toistaiseksi ei ole vielä tehty murteidemme länsi- ja itälähtöisen sanaston täydellistä inventaaria, mutta jo nyt käytettävissä olevien tietojen perusteella näyttää siltä, että Päijät-Häme ja erityisesti sen länsiryhmä sekä Keuruun seutu ovat sanastokysymyksissä useammin lännen kuin idän kannalla. Keski-Suomen sanaston juuret ovat sen sijaan voittopuolisesti Savossa.


takaisin alkuun edelliselle sivulle Artikkeli tulostusmuodossa