Elämää metsästä
block
Keski-Suomi - metsien maakunta
METSÄTARINOITA: Susivalokuva
block block
Jyväskylän kaupunki hankki haltuunsa vuonna 1903 rakennetun nk. Beckerin talon. Sen peruskorjauksen yhteydessä talon vintiltä löytyi mm. arvokas valokuvakokoelma, joka liitettiin Keski-Suomen museon kuva-arkistoon. Heti oli selvää, että kuvat olivat tohtori Arne Beckerin ottamia ja peräisin 1900-luvun alkupuolelta. Eräässä pienessä, huonokuntoisessa lasinegatiivissa erottui mies ja kaadettu susi.

Keski-Suomen kansanomaisesta metsästyksestä on niukasti kuvia, joten valokuvan alkuperä herätti kiinnostusta. Tohtori Becker vaikutti Tornion seudulla, sekä Keski-Suomessa mm. Karstulan - Kivijärven, Jämsän, Sumiaisten ja Jyväskylän seuduilla, joten kuvauspaikka saattoi olla mikä tahansa näistä tai joku muu paikkakunta. Virallisten tilastojen mukaan ei kuitenkaan esim. Hämeen tai Vaasan läänien alueella ollut tapettu ainuttakaan sutta vuosina 1901 - 1915.

Lähes vuoden tuloksettomien kyselyjen jälkeen selvisi lopulta, että kuvassa on Karstulan kuuluisa ”Keski-Suomen viimeinen” susi, jonka maanviljelijä Ilmari Takkala kaatoi 7.3. 1911. Takkalan talosta löytyi toinenkin, luultavasti lavastettu kaatovalokuva talossa muisteltiin, että sudenkaadosta on olemassa myös kirjoitus, jota luultavasti säilytetään Suomalaisen kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistossa Helsingissä. Arkiston henkilökunta löysikin sen nopeasti. Ilmari Takkala kirjoitti kuvauksen veljelleen Oskari Takkalalle, ilmeisesti muutama vuosi kaadon jälkeen, mutta silti siitä huokuu ajon jännitys.



Ilmari Takkala ja ampumansa susi Karstulassa. Kuva A. Becker v.1911




Ilmari Takkala, (SKS Kansanrunousarkisto LM 151.1939)
Kuinka sain tapetuksi suden

Armon vuonna 1911, maaliskuun 7. päivä valkeni samanlaisena kuin niin moni päivä sitä ennen. Harmaan pilvisenä, koleana, lunta sataa tihuutti kevysin, harvoin paloin. Näytti siltä, että se ikään kuin pelkäsi laskeutua enää näin keväällä maahan. Lumi oli kovennut edellisten päivien aikana hiukan auringon lämmön vaikutuksesta. Suksikeli mainio, lunta noin 80 cm, paikoin enemmänkin.

Oli kuulunut huhuja, että sutta on ajettu useina päivinä, sekä että sen pitäisi olla tulossa tänne päin. Aamulla hämärässä laitoin sukset kuntoon, voitelin ne hyväksi. Päättin puhdistaa myöskin pyssyni, joka oli pari kuukautta saanut naulalla maata. Paraillaan ollessani sitä puhdistamassa kuulin huudon: ”Tule ampumaan sutta!” Luullen että se on aivan kartanolla, syöksähtäen ulos, vaan kuulenkin, että se onkin noin 2 km päässä tavannu viedä erään ”Mustalahti” nimisessä torpassa asuvan räätälin koiraa. Mies itse, oli tuomassa sanaa, sanoi sen tulleen Wiivajärven ylitse, kohti Takkalaa. Arvelin sen kumminkin menevän itäpuolitse, riensin kiireimmiten erästä Kajuutista johtavaa tietä kohti Viivajärveä, vaan huomasin sen jo siitä kulkeneen. Painuin jälkeen. Tietäen, että susi ei ole edellä minusta muuta jos pari minuuttia ja kun lumi on sille vaikeata kulkea, päätin koettaa viimeiseni. Tieltä poikkesi se vanhalle suksen ladulle, mennen sitä myöten Särkipurolle, jossa latu loppui ja sen täytyi kahlata paksussa lumessa. Se suuntasi kulkunsa pitkin puron itäpuoleista sivua, kohti etelää, sakeaa. melkein läpipääsemätöntä näreikköä.

Waikea oli sen seuraaminen kun vielä metsä oli paksun lumen peitossa. Kierrellen kaikkein pahimmat ryteiköt, sakeimmat pensaikot, tuli se Särkijärvelle. Sen poikki sen ei ollut hyvä mennä, koska järvi oli vahvan hyhmäkerroksen peitossa. Muutamia kertoja hypättyään ja tunnettuaan, että siinä kastelee tassunsa, pyörsi se takaisin maalle, lähtien kiertämään järveä itäpuolitse. Arvelin, että se menee Liejun ja Halko-ahon talojen välitse, hiihdin suoraan sinne ja näin sen jo siitä sivusta painaneen. Liejun talon pellolla heitin takin ja lapaset hiihdon helpottamiseksi. Painalsin täydellä höyryllä perään. Halkoahon pellolla oli se kääntynyt erästä tietä menemään kohti Riihi-ahon taloa. Seurattuaan mainittua tietä likelle Riihiahon taloa, poikkesi se oikealle, mennen pitkin pellonaidan vierustaa, talon länsipuolella olevalle kydölle, jossa se joutui umpihankeen, noin 80 mtr meni se, kuin taas tuli vähän ajettu heinätie, sitä pitkin se meni noin 1 km, kääntyi takaisin, poikkesi vasemmalle, eräällä niityllä olevaan pikku saareen. Nyt huomasin, että olen aivan sen kintereillä. Toivo saada se tapetuksi toi jäseniin uutta voimaa. Nyt jos koskaan oli voimat ja kestävyys tarpeen. Kiersin saaren ja huomasin sen olevan vielä siellä, vaan tultuani takaisin jäljilleni olikin se karannut pois samaa jälkeä, kuin oli tullutkin, kohti Mustanmetsän ja Mattialan taloja. Tiesin olevan vastassa sen suuren aukean, kiirehdin nähdäkseni siinä edes sen.

Kas tuollahan se onkin nietoksen harjalla, noin 400 mt päässä seistä jurrittaa katsoen jälelleen. Huomattuaan minut, läksi se mennä pyyhältämään maantietä kohti ja oli se tullut maantielle ”Luomalan” torpan kohdalla. Pitkin maantietä oli se mennyt Paja-ahon kohdalle, jossa taasen näin sen keskellä maantietä. Uutta intoa toi sen näkeminen jäseniini. Vauhtia kovensin, painalsin ehkä enemmänkin kuin voimani ehkä olisivat sallineet. Toinen sauvani katkesi, sain sen vaihtaa vastaan tulevalta koulupojalta. Huomattuaan ihmisiä kansakoulun pihalla, poikkesi se kohti länteä, Heikkilän taloon menevälle tielle. Siellä oli taas vastassa parvi huutavia muijia, joten oli poikettava metsään. Eteenpäin kävi kulku kovaa vauhtia, Pataman ja Raiskin talojen kautta. Wiimeksimainitun talon pellolla näin sen taasen hyvin lähellä, vaan ennen kuin sain pyssyn selästäni, oli se kadonnut suojelevan riihen taakse.

Nyt alkoi hurja takaa-ajo pitkin ”Riihimäki” nimistä taloa menevää tietä. Tiesin varmaan, että kun se poikkeaa pois tieltä hankeen, niin silloin sen saavutan. Näin mentiin kilometrin paikat, niin silloin huomaan, että se on mennyt metsään, kääntyen takaisin Vastingin kylää kohti. Arvaten pyrkivän sen takaisin tielle hiihdin takaisin tulemaani tietä. Kun olin ponnistaen viimeiset voimani hiihtänyt noin 800 mtr niin huomaan sakeassa näreikössä 40 mtr päässä suuren harmahtavan elävän mennä loikkivan, pitäen kummallista rahinaa, se joko syntyi sen läähättämisestä tai oli se murinaa huomattuaan minut. Silmänräpäyksessä oli pyssy poskella ja ”pum” juuri silloin kun se hyppäsi suuren kuusen takaa näkyviin. Savun hälvettyä huomasin sen liikkumattomana makaavan hangella. Laskin vielä pari latingia sen turkkiin ennen kuin menin luokse. Kostonhomoni oli suloinen saadessani painaa puukon sen sydämeen. Nyt oli kaatunut monen sadan lampaan, monen lehmän, kymmenien koirien surmaaja, keskellä pahoja tekojaan. Suurella vaivalla sain kantamalla sen tielle, josta se oli pakko hevosella hakea. Se ei ollutkaan ihan pikkuinen eläin. Korkeus oli 93 cm, vahvuus rinnan kohdalta 92 cm ja pituus kuonon päästä takajalkain varpaisiin oli 2 metriä 25 cm. Painaen veri pois tarkkaan juosseena vieläkin 50 kgr.





Näin oli monien onnellisten yhteensattumien ansiosta saatu talteen yksi merkittävä tapahtuma Suomen ja Keski-Suomen metsästyksen historiasta. Ilman alkuperäistietoja olisi tuo Beckerin talosta löytynyt muutoin hieno valokuva jäänyt täysin arvottomaksi. tämän vuoksi olisi nykyistenkin metsästäjien syytä merkitä muistiin metsästysvalokuviensa taakse pehmeällä lyijykynällä (B6) ainakin kuvaaja, kuvauspaikka ja -aika, sekä kuvassa olevien henkilöiden nimet. Siten saadaan talteen vähällä vaivalla monenlaista metsästykseen liittyvää historiaa, joka muulloin ajan kuluessa unohtuu ja katoaa.

Janne Vilkuna,
[Julkaistu: Metsästys ja kalastus, helmikuu 1984]





block
block
< Elämää metsästä -pääsivu