Tietön erämaa ja luonnon tarjoamat kulkuväylät

Esihistorian ja eräkauden aikaan vesistöt tarjosivat Keski-Suomen asukkaille luonnollisen kulkuväylän, jota kuljettiin sulan veden aikaan veneillä ja jäiden aikaan hiihtämällä, koiravaljakolla ja myöhemmin hevosilla. Veneellä kulki kevyesti suurempikin kuorma, ja talvella tasaista jäätä pitkin hevonen suoriutui painavasta kuormasta helposti. Liikkumisen tarvekin oli vähäinen, sillä omavaraistaloudessa ei tarvinnut käydä ostamassa tuotteita eikä hallintokaan odottanut ihmisiltä juuri mitään.

Maantieverkko alkaa hahmottua

Keski-Suomen halkaisi jo Ruotsin vallan aikana muutama tie. Mahdollisesti jo 1500-luvun lopulla raivattu vanha Laukaantie, joka johti Hämeenlinnasta Kangasalan ja Jämsän kautta Laukaaseen, sekä 1600-luvun puolimaissa rakennettu tie. Se johti Laukaasta Keuruun kautta Vilppulaan ja edelleen Kangasalta Pohjanmaalle johtavalle tielle.

1700-luvulla hävityissä sodissa menetettiin maan itäosat. Laajojen maa-alueiden menetys herätti valtion huomaamaan, että Suomea on kehitettävä sen sitomiseksi tiiviimmin Ruotsiin. 1700-luvun jälkipuoliskolla rakennettiinkin uusia teitä, jotka muuttivat myös Keski-Suomen liikenteellistä asemaa. Keski-Suomi liittyi vähitellen tiivistyvän maantieverkon kautta suomalaiseen liikennejärjestelmään. 1800-luvun alussa Jämsästä tuli vanha tie Jyväskylään, josta edelleen lähtivät tiet Laukaaseen, Äänekosken kautta Kuopioon, Saarijärven kautta Kokkolaan sekä tie Keuruun ja Ähtärin kautta Pohjanmaalle. Jyväskylästä tuli teiden risteys, mikä johti kaupungin syntyyn kolme vuosikymmentä myöhemmin. Maanteiden merkitys jäi kuitenkin vähäiseksi, sillä kulkijoita oli edelleen vähänlaisesti.