edellinen | seuraava | huviksi ja hyödyksi




 

 

























K u l t a i s i a    n e u v o j a
p u h e l i m e n    k ä y t t ä j i l l e
v u o n n a    1 9 2 0


"Ankara kylmä totuus on sellainen, että hyvin harva arvon ja kunnon kansalainen on selvittänyt itselleen seikan, miten on puheloidessa käyttäydyttävä.

Alkakaamme alusta: ainoakaan järjestyksen ihminen ei alota puhelinkeskustelua sanomatta nimeään. On vielä huomattava: se joka soittaa, sanoo nimensä ensin. Miten usein käykään niin että pitkän pakinan perästä vasta tulee huomautus: "olette arvatenkin osunut väärään paikkaan"

Mutta ei riitä vain se, että soittaja nimeää itsensä. Viisas puheloija lisää aina muutaman sanan, jotta kuulijan korva tottuisi ääneen tai tuntisi sen, esimerkiksi "Halloo… nimeni on…" tahi "Halloo…tämä on…"

Niin menettelevät kuitenkin vain ani harvat. Yleensä lähetetään iloisesti sana lankaa myöten N.N:lle ja kun jonkun ääni ilmestyy puhelimeen, kysytään kursailematta: "Saanko puhutella N.N:ää".
Niin kuin huutaa metsään, niin kaiku vastaa. Kun tuntematon ääni tiedustaa: Onko N.N. tavattavissa, saa vastauksen ääneltä, joka ei myöskään esittele itseään: "Pyydän kysyä - kenen kanssa minulla on kunnia puhua?" Etsitty henkilö itse voi sanoa joko olevansa kotona tahi ulkona - se saattaa riippua vain siitä kenen kanssa hän puhuu.

On kyllä kovin mukava astua puhelimen ääreen ja huutaa - suoraan etsityn korvaan. Mutta jos tahtoo käydä sivistyneestä ihmisestä, silloin on otettava huomioon myös kanssaihmisen mukavuus. Joka silmänräpäys on muistettava, että emme voi nähdä toisen tilannetta: keskusteleeko hän jonkun toisen kanssa, onko hän aterialla, j.n.e. Puheloidessamme häiritsemme häntä joko hänen yksityiselämässään tahi työssään. Sen tähden on kysyttävä: "Häiritsenkö?" "Onko teillä aikaa" - Jos ei, niin voimme jäädä "odottamaan ovelle" kunnes sanotaan: "Käykää sisään"

Itse keskustelulle on hyvin vaikea laatia määrättyjä sääntöjä. Sanotaan, että puhelinta on käytettävä vain tärkeissä asioissa. Mutta mikä on tärkeää? Siitä voi olla eri mieltä. Yhdestä on tämä, toisesta tuo ja kolmannesta ne kumpikin ovat tyhjänpäiväisyyksiä. Sääntönä on, että ei tule keskustella ainakaan kovin henkilökohtaisista tahi sydämellisistä asioista, sillä vaara salaisuuden joutumisesta vieraisiin, asiaan kuulumattomiin korviin on kovin suuri.

Ja toisekseen puhelin, ollen kuten sanottu kaukolaite, kelpaa hyvin huonosti eloisaan, innokkaaseen tai intohimoiseen esitykseen. Toinen ei voi nähdä toisen lystillistä tahi sovittavaa hymyä, joka saisi karvaankin pillerin menemään menojaan. Eikä hän saata huomata merkitsevää silmäniskua, jolla toinen saattaa mehustaa lausumansa ilkeän sukkeluuden. Juuri siitä syystä on järjetöntä haukkua toista puhelimitse. Raivon purkauksia puhelin välittää vielä kehnommin kuin rakkauden. Miten naurettavan vaikutuksen tekeekään julmistunut henkilö puhelimessa! Hän reuhtoo ja riitelee, mutta vihan esine on matkojen päässä ja kuulee sanat sitä epäselvemmin, mitä kovemmin hän huutaa - puhelin on sellainen. Ennen kaikkea :puheloidessa ei saa menettää malttiaan oli kyseessä ystävä, vieras tai puhelinkeskus.

Mitä tuhmuuksia lienemmekään puhuneet itse keskustelun aikana, voi kaikki kumminkin vielä korjaantua, jos lopetamme hyvin. "Lopussa kiitos seisoo" Sen tähden on puheloiminen aina päätettävä arvokkaalla tavalla. Milloinkaan ei pidä unohtaa kohteliasta "hyvästiä", olipa tilanne millainen tahansa.

Lyhyesti sanoen on puheloimisen A ja O, sen pätevin perussääntö seuraava: olkaamme kohteliaita! Ja samaa ohjetta kannattaa noudattaa muissakin elämän toimissa. Ajan pitkään siitä on meille paljon hyötyä."

Lyhennelmä Suomen kuvalehdessä 3.1.1920 julkaistusta artikkelista.




 edellinen | seuraava | huviksi ja hyödyksi