Kun 1910-luvulla keskusteltiin uuden yliopiston perustamisesta joko Turkuun tai Jyväskylään, edellisen vaihtoehdon kannattajat huomauttivat, että yliopiston perustaminen Jyväskylään olisi kulttuurin tunkemista väkisin syrjäseutujen pakopirtteihin. Puheissaan - toki järkisyin - Turun kannalla olleet pitivät keskistä Suomea edelleen sinä vanhan talonpoikaisen kulttuurin pesäkkeenä, jota Runeberg kuvasi toimittamassaan Helsingfors Morgonbladissa ja runossaan Saarijärven Paavosta. Tuossa Paavossahan yhdistyivät luonnon ehdoilla eläminen, tuohikulttuuri, jöröys ja hiljaisuus ja myöhemmin häneen liitettiin uutuuksien vastustaminen ja hänen emäntäänsä siisteyden halveksuminen. Ylipäätään keskisuomalaista kulttuuria arvostettiin pitkään puhtaana talonpoikaiskulttuurina, johon muukalaiset olivat päässeet vaikuttamaan kovin vähän. Keski-Suomesta vanhan eeppisen kalevalaisen kansanrunouden tuntemus oli kuitenkin näihin aikoihin ja oikeastaan jo paljon aiemmin kadonnut, minkä moni kansanrunoudesta innostunut ylioppilas kävi 1800-luvun jälkipuoliskolla pettymyksekseen toteamassa, vaikka samalla oli huomannut, että ikiaikaiset tavat olivat säilyneet ja että kieli oli kerrassaan kelvollista.


Torppa Pihtiputaan Elämäjärvellä. Kuva: Keski-Suomen museo

Jälkimmäinen seikka toi Keski-Suomeen runsaasti kesävieraita 1850-luvulta lähtien, sillä toisaalta Jyväskylän seminaarin lehtorit A. Oksanen, J. Länkelä ja toisaalta Schildtin Keski-Suomi -lehti nostivat kielen esikuvan asemaan. Kesävieraat tuoksuivat korkeakulttuurille, ja sitä myös paikallinen rahvas pääsi haistelemaan. Kesälomiaan kotiseuduilleen viettämään tulleet ja samalla suomen kieltä opiskelleet ylioppilaat (muun muassa Luhangan Dahlströmit ja Danielssonit) ja heidän rinnallaan Helsingin yliopiston osakunnat järjestivät kansanjuhlia, joissa rahvasta valistettiin kieli- ja raittiusasioissa. Siellä täällä innokkaimmat panivat alulle myös seuroja, kuten Laukaassa, jossa Maria Stenroth perusti iltaseuran eli myöhemmän raittiusseuran. 1880-1890-luvulla, jolloin Keski-Suomen merkitys kieli- ja valistusmiesten keskuudessa alkoi vähetä, seminaarin lehtorit ja kansakoulujen opettajat ottivat tehtäväkseen sivistysseurojen ja uskonnollisten yhdistysten perustamisen maaseudulle.



Vaikka pitäjiin kesiksi asettuneet pääkaupunkiseudun säätyläiset pysyttelivät enimmäkseen omissa oloissaan, luettiin heidän velvollisuuksiinsa kansanvalistustilaisuuksiin osallistuminen ja samalla kulttuurin siemenen juurruttamisen tietämättömään rahvaaseen. Erityisen tiivis seurue rakentui suomalaismielisen kuvernööri Aleksander Järnefeltin perheen ympärille kesäiseen Keuruun Kolhoon, jonne hän houkutteli muita samanmielisiä ystäviään, muun muassa Juhani Ahon, Eero Erkon, runoilija J. H. Erkon ja jyväskyläläiskirjailija Robert Kiljanderin sekä nuoren Jean Sibeliuksen. Nämäkin joutuivat valistusvelvollisuuksia täyttämään ja niinpä 1889 pidettiin kunnanlääkäri E. J. Warénin järjestämänä juhla kunnansairaalan hyväksi. Tilaisuuden pääohjelmanumerona oli Kiljanderin kirjoittama näytelmä Amalia ystävämme, johon kulissit maalasivat Akseli Gallen-Kallela, kreivi Louis Sparre ja Eero Järnefelt ja jossa näyttelivät Arvid Järnefelt, näyttelijätär Saimi Swahn, Karola Avellan, Aino Järnefelt, Elina Warén ja Elli Järnefelt. Akseli Gallen-Kallela kiersi Keski-Suomea muutoinkin ja vietti aikaansa täällä jopa talvikuukausina. Useimmiten hän oli vieraana Keurusseudulla, mutta kävi hakemassa innoitusta myös Saarijärveltä, Konginkankaalta, Suolahdesta ja Viitasaarelta, viimeisteli taulunsa muualla - jopa Pariisissa saakka - ja piti näyttelynkin Jyväskylässä 1907. Mestareilta tilattiin alttaritauluja kirkkoihin, joissa uusgotiikan arkkitehtuuri oli lyönyt läpi.

Juhani Aho Viitasaaren Huopanankoskella 1912. Kuvaaja Rudolf Ahonius. Keski-Suomen museo