kaupan aikaa -etusivulle

block
block

Seija Heinänen



KÄSITYÖTÄ KESKI-SUOMESSA




MENNYT MAAILMA

Maalaispirtin työnurkkaus Suomen käsityön museon perusnäyttelystä. Kuva: Suomen käsityön museo/Ismo Hannula Ennen teollistumisen kautta maaseudun käsityöllä ja pienteollisuudella oli keskeinen osa ihmisten elämässä. Käsityötä tehtiin omiksi tarpeiksi ja vain erikoisaloille tarvittiin erityisosaajia. Kotona valmistettiin mm. työkalut, vaatteet, astiat, tekstiilit sekä kalan- ja riistanpyydykset. Työtavat ja ammattitaito siirtyivät sukupolvelta toiselle. Lähes joka kylässä oli seppä, suutari, räätäli, puuseppä, kankuri… Kaupungeille tyypilliset ammattilaiset kuten kellosepät, ompelijat ja leipurit tulivat maaseudulle vasta 1900-luvulla. Kädentaidoilla oli myös sosiaalista arvoa. Talon vaatevarasto oli omaisuuden lisäksi naisten työn tulos ja taidon mittapuu. Miesten töistä taidokkaimpia olivat tulevalle aviopuolisolle ja hänen sukulaisilleen lahjaksi valmistetut esineet.

Käsityölle oli ominaista sopeutuminen lähiluonnon raaka-aineisiin. Esimerkiksi savenvalua harjoitettiin Karjalassa Muolaan Kyyrölässä, koska maaperässä oli hyvälaatuista punasavea. Keski-Suomessa kasvoi mm. koivua, josta saatiin raaka-ainetta tuohitöihin ja suksiin. Yleisesti ottaen Keski-Suomeen ei syntynyt valtakunnallisesti tunnettuja nimikkotuotteita Saarijärven alueen elämänpuuryijyjä ja keskisuomalaisia kirkkovakkoja lukuunottamatta.



KANSAKOULUJEN KÄSITYÖT

Pistojenompelun opetuksessa käytetty ompelukehys, käsityöpussi ja Siirin paita. Kuva: Suomen käsityön museo/Sami Kulju Suomessa ja nimenomaan Jyväskylän opettajaseminaarissa otettiin ensimmäisenä maailmassa käsityöt kansakoulujen opetusohjemaan 1860-luvulla. Koulukäsitöinä valmistettiin kodin tarve-esineitä kuten kirvesvarsia, suola-astioita, uistinkeloja, sukkia, lapasia, esiliinoja ja alusvaatteita. Koulukäsityö säilytti kansanomaista käsityötaitoa.



MAASEUDUN KÄSITYÖ

Puukot ja tuppi tehty kotityönä Viitasaarella 1900-luvun alussa. Puukkojen päät tuohta ja messinkiä. Kuva: Kotitaide 1902/4. Uurreastiakurssit Keski-Suomessa vuonna 1909. Kuva: Suomen käsityön museo Vuoden 1903 tilaston mukaan sivuansiokseen käsitöitä tekeviä oli Keski-Suomessa n. 2 700. Lukumääräisesti eniten oli työkalujen ja puuastioiden valmistajia ( 469), sarkakankaan kutojia (244) sukkien ja villatakkien neulojia (228) sekä erilaisten vaatetuskankaiden ja käyttötekstiilien (peitteet, matot, ikkunaverhot) kutojia, pärekoppien ja huonekalujen tekijöitä. Tilastot eivät anna luotettavaa kuvaa todellisuudesta, koska kyselyihin vastattiin melko suurpiirteisesti. Paikkakunnittain vertailtuna valmistui puuastioita sekä työ- ja maanviljelyskaluja huomattavia määriä Jämsässä, Uuraisilla ja Viitasaarella, pärekoreja Saarijärvellä, Viitasaarella kudottiin sarkaa, oviverhoja, esiliinoja ja vuodepeitteitä ja Pihtiputaalla neulottiin sukkia ja villatakkeja. Tuotteet myytiin yleensä lähialueelle tai kauemmaskin toritavarana.



KAUPUNKIKÄSITYÖ

Suutarimestari Otto Wilhelm Kuukkasen (1856-1932) verstas Jyväskylässä 1920-luvulla. Kuva: Keski-Suomen museon kuva-arkisto Suomen suurimmissa kaupungeissa toimi 1600-luvulta lähtien parinsadan vuoden ajan oppipoika-kisälli-mestari -järjestelmän mukaisesti ammattikuntalaitos. Jyväskylässä oli kaupungin perustamisen jälkeisinä vuosina 1838-1839 käsityöläismestareita kaikkiaan 21. Eniten oli värjäreitä, nahkureita, muurareita ja räätäleitä, mutta myös mm. hansikkaantekijä, vaskenvalaja, hopea- ja kultaseppä sekä kirjansitoja. Värjärien suurta määrä (6) on ihmetelty ja selitetty olettamuksella, että Hämeessä ja Savossa kudotut kankaat värjättiin 1840-1860-luvulla Jyväskylässä, josta ne myytiin Vienan laukkukauppiaille edelleen myytäviksi Venäjälle.

Lähes 3000 asukkaan Jyväskylässä oli 1860-luvulla jo 114 ”hantvärkkäriä”, joihin laskettiin niin mestarit, kisällit kuin oppipojatkin. Käsityöläisyhdistys kaupunkiin perustettiin 1878. Teollisesti valmistettujen tuotteiden ja ulkomaan tuonnin lisääntymisen myötä käsityön ammattilaisten määrä alkoi vähetä 1900-luvun alussa.



TUOHITYÖT

Keski-Suomen Kotiteos-aitan tuotteita 1900-luvun alusta. Kuva Keski-Suomen museo/G.A.Stoore Tuohesta tehtiin pääasiassa omaan käyttöön esineitä joka puolella Suomea, mutta 1900-luvun alussa mm. Jyväskylä, Sumiainen, Jämsä, Jyväskylän maalaiskunta, Uurainen ja Pihtipudas tulivat tunnetuksi tuohitöistään. Alueen käsityöläisten tuotteita myytiin mm. Jyväskylässä arkkitehti Yrjö Blomstedtin perustamassa Keski-Suomen Kotiteos-aitassa.

Tuohesta valmistettiin punomalla tai levytekniikalla mm. eväskontteja, virsuja, suolapulloja, tupakkatölkkejä, paperikoreja, tarjottimia, kynttilänjalkoja, kukkaruukunsuojia, postikortteja, valokuvakehyksiä sekä kirjankansia. Tekijöistä tunnetuimpia olivat jyväskyläläinen Volmari Vertaala sekä Suolahdessa työskennellyt Seelim Sorri, jotka saivat useita palkintoja tuohitöillään 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. He toimivat myös tuohikurssien opettajina.

Blomstedtin kuoleman jälkeen 1912 tuohitöiden tekeminen alkoi hiipua. Elvytystä yritettiin 1930-luvun lopulla siinä kuitenkaan onnistumatta. Toisen maailman sodan jälkeen muut materiaalit korvasivat tuohen. Toisaalta tuohenkiskonta haluttiin lopettaa myös metsänhoidollisista syistä, koska elävät koivut vioittuivat. Seuraava laajempi elvytysyritys oli Marko Saarasen vetämä tuohiprojekti 1990-luvun lopussa, jolloin muotoilijat tarttuivat materiaaliin ja suunnittelivat tuotteita nykypäivän tarpeisiin sekä kokeilivat yhteistyötahojensa kanssa uusia työstötekniikoita.



VENEET

Nuotanvetoa Viitasaaren Keitelepohjassa vuonna 1958. Kuva: Keski-Suomen museo/Jouko Maukonen Soutuveneen kehittyminen alkoi vähitellen pronssikauden aikana yksipuisesta ruuhesta. Vuosisatojen kuluessa veneet muotoutuvat luonnonolojen mukaan ja ne jaetaan kahteen päätyyppiin eli joki- ja järviveneisiin sekä meriveneisiin. Joki- ja järviveneistä erotetaan T.I. Itkosen mukaan 11 päätyyppiä, joista yksi on keskisuomalainen vene. Sitä käytettiin Viitasaaren ja Saarijärven vesistöissä. Malli on saanut vaikutteita pyöreäpohjaisesta, kevytrakenteisesta ja kantavasta savolaisveneestä. Keskisuomalainen vene on siro ja on tavallaan savolaisen ja länsihämäläisen veneen välimuoto. Sisävesillä käytettiin myös suuria 7-15 -hankaisia kirkkoveneitä, joilla tehtiin kirkko- ja markkinamatkoja.

Melkein jokaisessa pitäjässä oli omat veneenrakentajansa. Veneen tuli olla kantava, vakaa ja hyvin ohjautuva. Nopeus oli merkittävä, mutta ei tärkein ominaisuus. Rakentamisessa käytettiin joko kuusta tai mäntyä. Soutuveneet vähenivät kun perämoottorit yleistyivät 1900-luvun alussa. Alumiini ja lujitemuovi syrjäyttivät vähitellen puun. Onneksi 1990-luku herätti puuveneet uudelleen henkiin, joten veneet eivät ole katomassa mutta eivät myöskään palaamassa kansanomaisiksi veneiksi. Perinne uudistuu, kun uusia venemalleja kehitetään nykytarpeiden mukaisiksi. Huviveneissä arvostetaan kauneutta, linjakkuutta, harmonisuutta ja ekologisuutta. Venettä kohdellaan toisin kuin kalavenettä aikoinaan. Vuonna 1995 Keski-Suomessa oli viisi puuveneveistämöä.



SUKSET

Julius Uusituvan suksitehdas 1920-1930-luvulla. Kuva: Keski-Suomen museo/Valokuvaamo Päijänne Yksipuisen suksen valmistaminen on ollut arvostettu taito varsinkin Kainuussa. Koivu oli paras suksipuu, mutta myös mäntyä ja haapaa käytettiin. Suksien malli uudistui 1890-luvulta lähtien kun hiihtokilpailut yleistyivät ja siirtyivät tasamaastoista eli joen, järven tai meren jäältä murtomaalle. Pitkistä tasamaasuksista siirryttiin lyhyempiin murtomaasuksiin. Suksien valmistus oli merkittävä kotiteollisuuden ala, jota myös valtio tuki 1900-luvun alussa.

Paikallisia suksimestareita oli mm. Jyväskylässä, Kivijärvellä ja Uuraisilla. Jyväskylässä toimi suksikoulu 1909-1913 ja suksineuvoja kiersi maakuntaa. Yrjö Blomstedtin järjestämille suksityökursseille1908 tuli myös vimpeliläinen Julius Uusitupa, josta tuli myöhemmin suksikoulun opettaja. Hän perusti 1913 oman suksipajan Jyväskylään ja vei suksia myös Ruotsiin ja Venäjälle. Koneellinen tuotanto alkoi 1926. Pienestä käsityöverstaasta kehittyi teollisuuslaitos, jossa valmistettiin suksien lisäksi keihäitä ja pesäpallomailoja.

Saarijärvellä oli Hirvosen suku, joka valmisti suksia kolmen sukupolven ajan. Samanlaisia pieniä verstaita, joissa suksia valmistettiin maanviljelystyön ohessa, oli eri puolilla Keski-Suomea mm. Jämsässä, Viitasaarella, Pihtiputaalla, Laukaassa ja Multialla. Yksi viimeisistä keskisuomalaisista yksipuisen suksen valmistajista on hankasalmelainen Erkki Ylönen (s. 1928). Hän oppi suksentekotaidon isältään, joka oli Uusituvan opissa Jyväskylässä. Yksipuisten suksien valmistus käsityönä kuihtui 1950-luvulle tultaessa kun teollisesti valmistetut sälesukset ja myöhemmin lasikuitusukset syrjäyttivät yksipuiset.



RYIJY

 Elämänpuu-ryijy Saarijärven seudulta. Keski-Suomen museon kokoelmat. Kuva: Suomen käsityön museo/Karl Lahti Ryijyjen valmistustaito levisi keskiajalla Suomen rannikolle ja linnojen lähiympäristöön. Alkuaan ryijy oli matka- ja vuodepeite. Makuuryijyjen lisäksi kudottiin kuva- eli koristeryijyjä, jotka olivat käytössä 1700-luvun alussa jo kaikissa kansankerroksissa. Nukkapuolen kuviointi tuli runsaammaksi, koska koristeryijy asetettiin esille nukkapuoli päällepäin eikä kuten peitteet, joista näkyi nukaton puoli. Nimeltä tuntemattomien kansanmestareiden ryijyjen loisteliain tuotantokausi ulottui 1750-luvulta 1830-luvulle.

Elämänpuuryijyjä on kudottu Hämeessä ja Satakunnassa, mutta niiden tunnetuin kudonta-alue on Saarijärvi ja sen lähipitäjät. Keskisuomalaisille elämänpuuryijyille on ominaista sini-kelta-ruskea -väritys, joka saatiin aikaan kasviväreillä. Elämänpuulla on lähtökohtansa toisaalta assyrialaisessa elämänpuussa ja toisaalta Vanhan testamentin hyvän ja pahan tiedon puussa. Puu on myös hedelmällisyyden vertauskuva, kun se sijaitsee ihmisaiheiden läheisyydessä. Ihmiset kuvastavat ryijyissä yleensä Aatamia ja Eevaa tai morsiusparia.

Vinoneliöryijy Keski-Suomen museon kokoelmasta. Kuva: Keski-Suomen museo, Paula Laine Yksinkertaisia, verkkomaisesti vinoneliöin kuvioituja ryijyjä on valmistettu Päijänteen itä- ja länsipuolen pitäjissä mm. Jämsänjokilaaksossa, Luhangassa ja Korpilahdella. Ryijyissä on käytetty erikoista nukansolmua, joka näyttää nurjalta puolelta kolmiolta. Näin kuviomuodot erottuvat selvästi myös ryijyn nurjalta puolen.



HUOPA

Huopa-aamutossujen viimeistelyä Alhon huopatehtaalla Jämsässä keväällä 1985. Kuva: Suomen käsityön museo/Anne Vesanto Huovutus ja huopasten tekotaito on tullut Suomeen Venäjältä 1800-luvun lopussa. Jämsän seudusta tuli alueellinen huopakeskus. Partalan kylällä oli 1900-luvulla kymmenkunta saunaverstasta ja tehdasta. Vuonna 1921 perustettiin Alex Lahtisen Karstaamo ja Huopatossuliike, jossa valmistettiin 1930-luvulla syylinkejä jopa 2500 paria kuukaudessa. Nykyisin tehdas on Suomen vanhin huopatehdas ja nimeltään Lahtisen huopatehdas. Töitä tehdään kolmannessa sukupolvessa. Sarjatyönä käsiteollisesti valmistuu mm. huopasia, syylinkejä, aamutossuja, saunahattuja ja huopaliivejä. Partalassa toimii myös Alhon huopatehdas, joka perustettiin 1927. Myös Alhon tehdas valmistaa huopasia ja aamutossuja. Kolmas huopatehdas, Jämsän huopatehdas Oy, toimii Jämsän keskustassa ja valmistaa pääasiassa huopalevyä. Myös Koskenpäällä oli huopatehdas, aikoinaan maamme suurin, nykyään siellä värjätään karstattua villaa. Vaikka puhutaan tehtaista on kyse pääasiassa sarjatyönä valmistetusta käsityöstä ja puoliteollisesta toiminnasta.

Huovasta on tullut Suomessa muotimateriaali viimeisen kymmenen vuoden aikana. Huovutustekniikalla valmistuu mitä erilaisempia tuotteita: koriste-esineitä, vaatteita, asusteita, huonekalukankaita, taidetekstiileitä, koruja, laukkuja, mattoja ja hattuja. Keski-Suomen käsi- ja taideteollisuusoppilaitos, joka sijaitsee Petäjävedellä, on erikoistunut huopa-alan koulutukseen. Maakunnan alueella toimii nykyään useita huovuttajia.



KIRKKOVAKAT

kirkkovakka Kirkkovakka oli emännän rakkaimpia esineitä, koska se oli usein miehen lahja naiselle. Myös perunkirjoissa se luokitettiin arvoesineeksi. Vakassa säilytettiin ja kuljetettiin kirkkomatkan ajan, röijyjä, parhaita jalkineita ja kirkkosilkkejä, joihin pukeuduttiin lähellä kirkonmäkeä.

Vakkamestari painoi vakan soikeaan muotoonsa lestin avulla haapalaudasta. Päät liitetään toisiinsa kauniisti sitomalla tai niittaamalla. Vakan lievästi kupera kansi valmistettiin samalla tekniikalla. Seppä takoi kädensijan ja kannen kiinnityshaat, joskus saranat ja lukonkin avaimineen.

Koristemaalattuja vakkoja on valmistettu Saksassa, josta niitä tuotiin Tanskaan ja Ruotsiin. Suomessa vakkoja käytettiin Pohjanmaalla, Luoteis-Satakunnassa ja Hämeessä. Keski-Suomelle ovat tyypillisiä puna-keltaiset, taitavasti kasviornamentein koristellut vakat. Naturalistiset aiheet kuvaavat kasvien vartta, lehtiä ja kukkia nuppuineen. Alueella on käytetty myös yksivärisiä mm. sinivihreitä, ruskeita ja tummanpunaisia vakkoja. Vakkojen kukoistuskausi oli 1800-luvun puolivälin paikkeilla. Eniten niitä on tallennettu Jyväskylästä ja sen lähiympäristöstä, mutta myös melkein kaikista muistakin Keski-Suomen pitäjistä.

Vuosisadan lopun muutokset murensivat vakkaperinnettä. Kirkkomatkat lyhenivät ja tiet paranivat. Myös pukumuodin muuttuminen vähensi vakkojen tarvetta. Vakkatekniikka on kuitenkin säilynyt nykypäivään asti Keski-Suomessa, sillä mm. toivakkalainen Pertti Humalajärvi valmistaa maalaamattomia vakkoja sekä pieniä rasioita ja tarjottimia.



KÄSITYÖ 2000-LUVULLA

Ulla Huttusen emalitöitä. Kuva: Suomen käsityön museo/Mikko Kalavainen Käsityöbarometrit 1990-luvulta osoittavat, että käsityö ja käsiteollisuus ovat nousussa. Suomessa on tällä hetkellä n. 30 000 käsityöyrittäjää. Suurin osa tuotannosta on yksittäiskappaleita, vaikkakin sarjatuotannon ja alihankintatyön merkitys on kasvamassa. Keskeisinä menestystekijöinä pidetään tuotteiden yksilöllisyyttä, laatua ja omaleimaisuutta. Keski-Suomessa alan yrittäjiä, muotoilijoita ja käsityöläisiä on n. 400.

Arto Salmisen sorvattuja puukulhoja. Suomen käsityön museo/Mikko KalavainenOhessa muutamia esimerkkejä:
Arto Salminen, puu, Korpilahti · Putti-Paja, kynttiät, Jyväskylän mlk · Ulla Huttunen , emali, Korpilahti · Anu Pylsy, tekstiilit, Joutsa · Piitu Nykopp, nuket, Jyväskylä · Simo Heikkilä, huonekalut, Jyväskylä · Hanne Ollakka, tekstiilit, Jyväskylä · Samuli Alonen, taonta, pronssivalu Jyväskylä · Aino Kajaniemi, tekstiilit, Jyväskylä · Pertti Humalajärvi, puu, Toivakka · Heimo Roselli, puukot, Kuhmoinen · Papiina Ay, huopa, Jyväskylän mlk · Raili Ruppa, matot, Jyväskylän mlk · Heikki Myllyluoma, puu, metalli, Jyväskylä · Hannu Kuitunen, vatturi, Jyväskylä · Terhi Äikäs, puuhevoset, Petäjävesi · Jorma Valtonen, turkkuri, Jyväskylä · Satu Untinen, korut, Jyväskylä · Heikki Lampinen, korut, Jyväskylä · Sepän Galleria, keramiikka, Hankasalmi · Eija, Jalkanen, huopa, Hankasalmi · Eila Raesmaa, keramiikka, Joutsa · Arto J. Takkinen, puu, Jyväskylä · Minna Huuskonen, keramiikka, Lievestuore · Lea Ruuska, keramiikka, Saarijärvi · Pomus Oy, puu, Karstula · Sirkka, Lehto, Eija Mäkelä, puiset · Saila Blomqvist, keramiikka, Jyväskylä · palapelit, Joutsa · Soili Jukola-Kytölehto, huopa, Petäjävesi · Huopaliike Lahtinen, huopa, Jämsä · Alhon huopatehdas Oy, huopa, Jämsä

Kirjallisuus




LUE MYÖS:
>> Yrjö Blomstedt
>> Tuohikulttuuri
>> Keski-Suomen käsi- ja taideteollisuusyhdistys


block
KUVATIEDOT (ylhäältä alas):
· Maalaispirtin työnurkkaus Suomen käsityön museon perusnäyttelystä. Kuva: Suomen käsityön museo/Ismo Hannula
· Pistojenompelun opetuksessa käytetty ompelukehys, käsityöpussi ja Siirin paita. Kuva: Suomen käsityön museo/Sami Kulju
· Puukot ja tuppi tehty kotityönä Viitasaarella 1900-luvun alussa. Puukkojen päät tuohta ja messinkiä. Kuva: Kotitaide 1902/4.
· Uurreastiakurssit Keski-Suomessa vuonna 1909. Kuva: Suomen käsityön museo
· Suutarimestari Otto Wilhelm Kuukkasen (1856-1932) verstas Jyväskylässä 1920-luvulla. Kuva: Keski-Suomen museon kuva-arkisto
· Keski-Suomen Kotiteos-aitan tuotteita 1900-luvun alusta. Kuva Keski-Suomen museo/G.A.Stoore
· Nuotanvetoa Viitasaaren Keitelepohjassa vuonna 1958. Kuva: Keski-Suomen museo/Jouko Maukonen
· Julius Uusituvan suksitehdas 1920-1930-luvulla. Kuva: Keski-Suomen museo/Valokuvaamo Päijänne
· Elämänpuu-ryijy Saarijärven seudulta. Keski-Suomen museon kokoelmat. Kuva: Suomen käsityön museo/Karl Lahti
· Vinoneliöryijy Keski-Suomen museon kokoelmasta. Kuva: Keski-Suomen museo, Paula Laine
· Huopa-aamutossujen viimeistelyä Alhon huopatehtaalla Jämsässä keväällä 1985. Kuva: Suomen käsityön museo/Anne Vesanto
· Kirkkovakka. Kuva: Keski-Suomen museo/ Juhani Aaltonen
· Ulla Huttusen emalitöitä. Kuva: Suomen käsityön museo/Mikko Kalavainen
· Arto Salmisen sorvattuja puukulhoja. Suomen käsityön museo/Mikko Kalavainen


Suomen käsityön museo

kaupan aikaa -etusivulle