Ruumiin käsittely   
Esihistorialliselta ajalta tunnetaan sekä ruumishautoja että polttohautoja. Suomen maaperässä palamaton luu maatuu täydellisesti, olosuhteista riippuen, runsaassa tuhannessa vuodessa. Siksi esihistoriallisissa ruumishaudoissa ei yleensä enää ole luita. Epämääräinen hahmo vainajasta saattaa maassa silti säilyä pitempäänkin. Tämän hahmon, hautakuopan muodon sekä mahdollisen esineistön sijainnin perusteella voidaan tehdä päätelmiä vainajan asennosta haudassa. Parhaissa tapauksissa, joissa vainajien luita on säilynyt hyvin, voidaan myös itse luista tutkia monia seikkoja. Tällaisia ovat mm. vainajan sukupuoli, ikä (karkeasti), pituus sekä mahdollisesti myös muita ruumiinrakenteeseen liittyviä seikkoja.

Polttohautauksen ollessa kyseessä ovat vainajien luut pieninä palaneina luunsiruina. Kooltaan ne ovat yleensä 3-senttisiä tai pienempiä. Näistä luunsiruista on luonnollisesti huomattavasti vaikeampi selvittää samoja seikkoja kuin ehjinä säilyneistä luista, mutta sukupuoli ja ikä voivat olla niistäkin selvitettävissä. Toisin kuin palamaton luu, palaneet luunsirut säilyvät periaatteessa vaikka ikuisesti.

Hautamuoto 
Hautamuodolla tarkoitetaan tässä laajasti ottaen haudan rakennetta. Kivikaudelta sekä taas rautakauden loppupuolelta alkaen tunnetaan maakuoppahautoja, joihin vainaja on asetettu polttamattomana. Pronssikaudelta alkaen tunnetaan kiviröykkiöhautoja, joihin vainajat on haudattu joko polttamattomina tai poltettuina. Rautakauden kuluessa kiviröykkiöhaudoista muokkaantui monenlaisia variaatioita, mm. ns. polttokenttäkalmistot. Rautakaudelta tunnetaan harvinaisena myös ns. uurnahautoja, joissa vainajan poltetut luut ja esineistö on asetettu ilmeisesti puusta tai tuohesta tehtyyn uurnaan, joka taas on kaivettu pieneen maakuoppaan.

Sijainti 
Hautojen ja kalmistojen sijainti eli topografia vaihtelee aikakausittain ja eri tyyppisten hautojen kohdalla. Joskus haudat on tehty asuinpaikan välittömään läheisyyteen, kuten mm. kivikautiset punamultakalmistot. Pronssi- ja varhaisrautakautiset lapinrauniot taas sijaitsevat joskus aivan asuinpaikan tuntumassa, toisinaan taas paikoissa, joiden lähellä tuskin on ollut asutusta. Hieman samankaltainen, kaksijakoinen tilanne on myös rannikon hiidenkiukaiden kohdalla. Rautakautiset maatalouskulttuurin haudat ja kalmistot sijaitsevat asutuksen tuntumassa.

Varsinkin pronssi- ja varhaisrautakautiset hautaröykkiöt on yleensä tehty näkyviin paikkoihin. Ilmeisesti ideana on ollut, että ne näkyvät kauaksi ja ovat siten merkkejä - ehkä eräänlaisia omistusmerkkejä - jotka on tarkoitettu kaikkien seudulla kulkevien nähtäviksi. Toisaalta voidaan myös ajatella, että hautaröykkiön kohdalta avautuvat laajat näkymät on tarkoitettu vainajalle, joka siis on voinut katsella vanhoja asuma-alueitaan. 

Kivikautiset haudat 

Kivikaudella haudat olivat Suomessa yksinomaan ruumishautoja. Ruumista varten kaivettiin maahan yksinkertainen hautakuoppa, jossa vainaja on mahtunut makaamaan selällään. Hautakuopat ovat matalia, yleensä alle metrin maanpinnasta. Usein hautaan laitettiin vainajan päälle punamultaa – samaa väriainetta, jolla kalliomaalaukset on tehty. Tällaisia hautoja kutsutaan punamultahaudoiksi. Punamullalla lienee ollut maagista merkitystä. Ehkä punainen on ollut veren ja elämän väri, jolla kuolema on pyritty karkottamaan. Joskus hautaan voitiin laittaa esineitäkin. Erityisesti tyypillisen kampakeramiikan aikana (n. 4000-3550 eKr.) punamultahautoihin laitettiin yleisesti esineitä, esimerkiksi piistä tehtyjä nuolenkärkiä, meripihkariipuksia ja liuskekivisiä rengaskoristeita.

Vainajista ei yleensä ole mitään jäljellä, sillä Suomen happamassa maaperässä luut tuhoutuvat täydellisesti tuhannessa tai parissa tuhannessa vuodessa. Mm. esineistön sijoittelun perusteella voidaan kuitenkin tehdä päätelmiä vainajan sijainnista hautakuopassa. Esimerkiksi Laukaan Hartikassa tutkitussa kalmistossa kaikki haudat olivat melko tarkkaan itä – länsi –suuntaisia ja vainajat oli asetettu hautakuoppiin pää itään päin. Punamultahaudoista ei nykyisin ole maan pinnalle näkyviä jälkiä. Mahdollisesti ne on aikoinaan kuitenkin merkitty jollakin tavoin, sillä punamultakalmistoissa haudat ovat usein selvässä järjestyksessä, eikä hautoja ole juurikaan kaivettu päällekkäin. Keski-Suomesta tunnetaan punamultahautoja kahdesta paikasta Laukaasta: Hartikasta sekä Saviolta. Kaikkiin hautoihin ei laitettu punamultaa. Tällaiset haudat, varsinkaan jos niissä ei ole esineitä, ovat erittäin vaikeasti havaittavissa ja löydettävissä.

Ns. vasarakirveskulttuurin eli nuorakeraamisen kulttuurin väestöllä oli myös tapana haudata vainajansa maakuoppiin. Vainajien jäänteitä ei Manner-Suomesta tunneta tämänkään kulttuurin haudoista. Ulkomaalaisten vastineiden perusteella voidaan kuitenkin olettaa, että vasarakirveskulttuurin vainajat on asetettu hautoihin kyljellään, polvet hieman koukussa, ns. Hocker- eli kyyrypolviasentoon. Vasarakirveskulttuurin hautoihin laitettiin usein esineitä, mm. vasarakirves, työkirves ja saviastioita. Vasarakirves- eli nuorakeraaminen kulttuuri levisi vain Suomen lounaisimpaan osaan, suunnilleen linjan Kokkola – Tampere – Lahti – Viipuri lounaispuolelle. Keski-Suomi ei kuulunut tämän kulttuurin alueeseen, joten sen hautojakaan ei täältä ole tavattu.

  


Pronssikautiset ja varhaisrautakautiset haudat

Pronssikauden alkupuolelta, noin 1300 eKr. lähtien Suomen rannikkoalueille levisi Skandinavian suunnasta uusi hautaustapa, ns. röykkiöhautaus. Rannikon pronssikautiset hautaröykkiöt eli hiidenkiukaat ovat korkeille rantakallioille, yleensä hyville näköalapaikoille rakennettuja kiviröykkiöitä. Röykkiöt ovat pyöreitä tai soikeita, läpimitaltaan yleensä kymmenisen metriä, suurimmillaan jopa yli 30-metrisiä. Korkeudeltaan nämä ovat tyypillisesti metrin luokkaa. Vainajat on haudattu kiviröykkiöiden alle joko polttamattomana tai poltettuna. Polttohautaus tuli Suomeen samaan aikaan ja samojen vaikutteiden myötä kuin kiviröykkiöhautaus. Pronssikautisissa kiviröykkiöhaudoissa on hyvin harvoin esineitä, mutta joitakin pronssiesineitä niistä on rannikkoalueella löydetty.

Kiviröykkiöhautaus levisi rannikkoalueelta sisämaahan jo pronssikaudella. Sisämaan pronssi- ja varhaisrautakautisia kiviröykkiöhautoja kutsutaan lapinraunioiksi. Ne ovat samankaltaisia kuin hiidenkiukaat, pelkistä kivistä ilman maatäytettä kasattuja pyöreähköjä röykkiöitä, mutta yleensä keskimäärin hieman pienempiä kuin rannikon hiidenkiukaat. Ne sijaitsevat yleensä rantakallioilla, hyvillä näköalapaikoilla. Läpimitaltaan ne ovat tavallisesti 5 - 10 metriä ja korkeudeltaan vain muutamia kymmeniä senttimetrejä. Lapinraunioista on tutkittaessa löytynyt hyvin harvoin esineitä tai muita jäännöksiä, joiden perusteella ne voitaisiin ajoittaa. Usein ne ovatkin täysin löydöttömiä, jolloin kyseessä on ollut esineetön ruumishautaus. Esineettömän polttohautauksen ollessa kyseessä löytyy röykkiöstä vainajan palaneita luunsiruja, mutta ei muuta. Lapinraunioiden teko on ajoitettu pronssikaudelta varhaiselle rautakaudelle – karkeana aikahaarukkana voidaan pitää vuosien 1000 eKr. ja 500 jKr. välistä aikaa. Lapinrauniot ovat ajoituksen suhteen erittäin ongelmallisia. Yleensä löydöttöminä niitä ei voida ajoittaa tarkemmin kuin karkeasti edellä mainittuun aikahaarukkaan.

Lapinraunioita on varsin vähän, ottaen huomioon, että niitä on rakennettu ainakin puolentoista vuosituhannen aikana. Esimerkiksi Keski-Suomesta niitä tunnetaan tällä hetkellä (v. 2000) noin 40-60 kappaletta (luku vaihtelee sen mukaan, miten kukin tutkija määrittelee lapinraunion). Vaikka otetaan huomioon, että lapinraunioita on tuhoutunut runsaasti vuosituhansien saatossa, paljon on vielä löytymättä ja monet niistä sisältävät useita hautauksia, on niiden määrä silti varsin vähäinen pitkään käyttöhistoriaan nähden. Onkin varmaa, että myös muunlaisia hautoja, kuin kiviröykkiöhautoja on ollut ainakin sisämaassa käytössä pronssikaudella ja varhaisella rautakaudella. Näitä emme kuitenkaan toistaiseksi tunne.

Myöhäisrautakautiset haudat

Röykkiöt ja kummut  
Rautakautiseen maatalouskulttuuriin liittyvät esineelliset haudat. Tavallisesti nämä ovat polttohautoja, mutta myös ruumishautauksia on ollut läpi rautakauden. Hautamuotoja on ollut useita, mutta rautakauden alusta aina sen puoliväliin selvästi tavallisin hautamuoto on ollut pronssikaudelta periytyvä kiviröykkiöhautaus. Toisin kuin pronssikautisissa, voi rautakautisissa hautaröykkiöissä olla maa-ainesta kivien ohella, jolloin näitä voidaan kutsua pikemminkin hautakummuiksi kuin röykkiöiksi. Yhdessä röykkiössä voi olla useitakin hautauksia, jolloin kukin hautaus tavallisesti erottuu omana esine- ja luurykelmänään.

Polttokenttäkalmistot

Keskisellä rautakaudella, n. 600-700-luvuilla jKr., tuli maatalousväestön tavallisimmaksi hautamuodoksi ns. polttokenttäkalmisto. Tätä voidaan pitää röykkiöhautojen myöhäisenä muunnelmana. Tyypillinen piirre polttokenttäkalmistoille on se, että hautaukset, siis vainajien luut ja esineet, on siroteltu laajalle alueelle, sekaisin muiden hautausten kanssa. Päälle on heitelty kiviä, mutta selviä röykkiötä tai muita latomuksia polttokenttäkalmistoissa ei yleensä voi erottaa. Polttokenttäkalmistot ovat nimenomaan suomalaisille tyypillinen hautamuoto, naapurimaissa näitä ei käytännössä esiinny. Näiden syntyhistoria sekä tähän hautamuotoon siirtymisen syyt eivät ole täysin selvillä. Ilmeisesti polttokenttäkalmisto ei ole yksi yhtenäinen hautamuoto, vaan joukossa on monentyyppisiä hautoja ja kalmistoja. Yhteistä näille on se, että niistä ei näy maanpinnalle juuri mitään. Kalmistoissa ei yleensä ole selkeitä rakenteita, ja tutkittaessakin hautauksia on vaikea erottaa toisistaan.

Ruumishaudat  
Ruumishautauksia tehtiin mm. röykkiöihin jo pronssikaudella, sekä läpi rautakauden. Maakuoppiin tehdyt ruumishautaukset yleistyivät Suomessa laajemmalla alueella rautakauden lopulla, viikinkiajan lopun ja ristiretkiajan kuluessa, noin vuosien 1000-1300 jKr. välisenä aikana. Ruumishauta oli tavallisesti yksinkertainen maakuoppa, jonka pohjalle vainaja varusteineen asetettiin ja kuoppa täytettiin maalla. Joissakin tapauksissa haudoissa on ollut myös arkkuja tai ruumislautoja. Ruumishautaukseen siirtymistä pidetään yleensä kristillisten vaikutteiden voimistumisena Suomessa. Rautakautiset ruumishaudat ovat kuitenkin sikäli täysin pakanallisia, että ne sisältävät esineistöä, toisin kuin kristilliset haudat. Samoin haudan suunta poikkeaa kristillisistä: rautakautiset ruumishaudat ovat yleensä etelä – pohjois- (tai lounais – koillis) -suuntaisia pään ollessa tavallisesti etelässä, kun taas kristillisissä haudoissa haudan suunta on itä – länsi pään ollessa lännessä.

Keski-Suomesta tunnetaan toistaiseksi ruumishautoja vain kahdesta paikasta: Kuhmoisten kirkonkylän Rantalasta sekä Konginkankaan (nyk. Äänekoskea) kirkonkylän keskustasta ns. Savolaisen tontilta. Valitettavasti molemmat kalmistot pääsivät lähes täysin tuhoutumaan, ennen kuin arkeologit ehtivät paikalle. Molemmista paikoista saatiin talteen kohtalaisesti esineistöä, mutta paljon tärkeää tietoa pääsi tuhoutumaan.

Timo Sepänmaa 23.11.2000

[tulosta artikkeli]

sivun alkuun

takaisin