Etusivu | Info | Yhteystiedot | Ajankohtaista | Palaute | Tekijät | Linkit | Finnica Suomi | Finnica Keski-Suomi | Finnica Kymenlaakso
Finnicasta löydät yli sata Suomea ja suomalaisuutta käsittelevää teemaa, näyttelyä, tehtävää ja artikkelia!



J. V. Snellman ja Suomen kirjallisuuden nousu

Mutta kun myönnetään tämä, on myös kohtuullista tunnustaa, että
tukalat olosuhteet estävät maan yliopistoa mitenkään merkittävämmin täyttämästä tehtäväänsä tieteen ja kansakunnan yleisen sivistyksen välittäjänä. Olemme koettaneet tehdä selväksi, että se voi tapahtua vain kansalliskirjallisuuden avulla. Sitä taas ei, kuten todettu voi Suomen nykyisissä oloissa olla olemassa.
J.V. Snellman: ”Yliopiston arvovalta” (Saima 13.3.1845.)

J. V. Snellman vaati suomenkielisen kirjallisuuden luomista kansalliselta ja eurooppalaiselta pohjalta. Hän puolusti kantaansa lehdissä, puheissa ja kirjeissä. Lisäksi hän taisteli suomenkielisen kirjallisuuden puolesta valtio-, koulu- ja yliopistomiehenä. Eri yhteyksissä hän edellytti kirjailijoiden konkreettista tukemista, ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehenä hän linjasi seuran kustannuspolitiikkaa.

Kieli ja kirjallisuus, kansan henkisen elämän tulkit, olivat Snellmanin mukaan tärkein keino Suomen nostamisessa sivistyskansaksi. Yksilö ja kansa näkevät oman laatunsa kirjallisuudessa, jonka kehitys auttaa niitäkin kehittymään.

Snellmanin kirjallisuusohjelma perustui laajaan lukeneisuuteen ja tietoihin eri kausien ja maiden kirjallisuudesta. Hän vastusti romantiikan tyylipyrkimyksiä ja kannatti realismin tuloa Suomeen. Snellmanin omat tieteelliset teokset, tietokirjat, lehtikirjoitukset ja kirja-arvostelut kuuluvat pääosaltaan ajan kotimaiseen parhaimmistoon, mutta hänen kaunokirjallinen tuotantonsa ei yllä niiden tasolle

Utopia Suomesta ja kirjallisuudesta

J. V. Snellman rikkoi rajoja ajattelijana ja toimijana. Hän kehitteli utopioita, mutta kävi toisin kuin vastustajat ajattelivat: ne toteutuivat. Sellainenkin kuin suomalainen Suomi ja sen oma kirjallisuus.

Snellman oli aatteellinen herättäjä ja jämäkkä käytännön mies. Hänen tavoitteenaan valtiomiehenä, lehdistössä ja professorina oli Suomen aineellinen ja henkinen omavaraisuus. Snellman uudisti maata kaikilla yhteiskunnan, talouden ja kulttuurielämän tärkeimmillä aloilla, joskaan hänen yhteistyönsä kotimaisten ja venäläisten viranomaisten kanssa ei aina onnistunut.

Suomen ainoa mahdollisuus oli Snellmanin mukaan sivistyksen nousu. Kieltä ja kirjallisuutta, sivistyksen ydintä, tuli kehittää määrätietoisesti. Suomi oli saatava hallinnon ja sivistyksen kieleksi, ja oli luotava kansalliskirjallisuus, kulttuuritaistelun tärkein väline. Se toisi meidät sivistyskansojen joukkoon ja näyttäisi kaikille, mitä Suomi on.

Monipuolinen kirjallisuusmies

Snellman oli ahkera kirjoittaja, jonka arsenaali ulottui fiktiosta ja pamfletista filosofiaan ja oppikirjaan. Hän julkaisi tiedettä, tietokirjallisuutta ja kaunokirjallisuutta, ja hän oli tuottelias kirjallisuuden esittelijä ja arvostelija. Hän sai mainetta vapaan lehdistön puolustajana ja poleemisena lehtimiehenä.

Lisäksi hän edisti kirjallisuuden asiaa valtiomiehenä sekä järjestöissä ja yhdistyksissä, kuten Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran johtajana. Snellman toi kirjallisuuskäsityksiään esille puheissa ja kirjeissä, joita on myöhemmin julkaistu.

Miksi kauden johtava filosofi ja valtiomies käytti runsaasti aikaa kirjallisuuden kehittämiseen? Taustalla oli hänen käsityksensä kirjallisuudesta, filosofin valmiuksista ja oppineiden tehtävästä: (1) kirjallisuus on välttämätöntä kansakunnan ja yksilön kehitykselle, (2) filosofia auttaa ymmärtämään eri ilmiöitä, myös kirjallisuutta, ja (3) yliopistoväen ja lukeneiston tulee herättää julkista keskustelua ja antaa siten suuntaa kulttuurikehitykselle. – Snellmanin kieli- ja kirjallisuuskäsitys ovat yhteydessä toisiinsa.

Kielikäsitys

Snellman korosti kielen tärkeyttä yksilölle ja kansalle: ajattelu ja ymmärrys perustuvat kielelle, samoin sivistys ja kansallisvaltion olemassaolo. Snellman kirjoitti asiasta tavalla, joka lähestyy kognitiotieteen painotuksia. Hän kirjoitti, että kieli on ihmiselle ajattelun, uskon, tuntemisen ja tahdon apuneuvo. Snellmanin mukaan ihmisen koko järjellinen olemus liikkuu ja elää kielessä.

Snellmanin kieliohjelma oli käytännöllinen. Hän vaati mm. lehdissään, Maamiehen ystävässä ja Saimassa, että suomi pitäisi saattaa nopeasti maan viralliseksi kieleksi. Se tuli kehittää ruotsin ja saksan veroiseksi sivistyksen, kirjallisuuden ja hallinnon kieleksi, jota tulisi käyttää kouluissa, yliopistossa, virastoissa ja kirjallisuudessa.

Sivistyneistön velvollisuus oli omaksua suomen kieli ja turvata siten Suomen kulttuurin nousu. Paluuta Ruotsin yhteyteen ei kannattanut havitella, ja maan venäläistyminen oli estettävä.

Snellman arvosti latinaa enemmän kuin ruotsia, ja hän toimi jonkin aikaa latinan opettajana. Eräässä hänen novellissaan on Magnus-niminen latinan opettaja, joka on hänen alter egonsa.

Snellmanin jyrkkää kieli- ja kirjallisuusohjelmaa vastustettiin järjettömänä ja pilkattiin utopistisena. Suhteessaan kieleen ja kirjallisuuteen Snellman oli puutarhuri. Tuloksen perusteella häntä voi sanoa taitavaksi puutarhuriksi.

Kirjallisuuden puolustaja

Snellman vaati vuosikymmenestä toiseen, että piti luoda suomenkielinen kaunokirjallisuus. Kun se alkoi orastaa, hän vaati että sitä piti tukea. Sanan- ja lehdistönvapaus olivat hänen päämääriään: sensuuriasetus oli kumottava, ja lehdistö oli vapautettava palvelemasta pääoman tarpeita. Laajenevalle lukijakunnalle oli tarjottava tasokkaita kirjoja ja artikkeleita, jotka herättäisivät sen ajattelemaan. Snellman ei puolustanut millaista hyvänsä kirjallisuutta, vaan hän toivoi realistista suomenkielistä kansankuvausta, samoin käännöksiä aikansa ranskalaisista romaaneista.

Snellman taisteli suomenkielisen kirjallisuuden hyväksi eri rintamalinjoilla. Tämä ei ole pelkkä kielikuva, vaan taistelu-metafora kuvaa hyvin hänen työnsä luonnetta ja ehkä hänen omaakin luonnettaan. Hän oli taitava strategi, joka puski läpi esteiden. Hän kärjisti asioita ja synnytti tarkoituksellisesti polemiikkia. Snellman osasi ja uskalsi – hän menestyi ankarassakin tulituksessa.

Snellman oli kirjoittajana tarkk’ampuja, jonka ilmaukset olivat osuvia ja tavoittivat kohteensa. Oli se sitten talonpojat tai ruotsinkielinen bättre folk, joka piti käännyttää suomenmielisiksi, tai venäläiset vallanpitäjät. Hänen tekstinsä ovat kärkeviä ja särmikkäitä, kuten niiden kirjoittajakin. Snellman oli kirjallisuusmiehenä raju, terävä ja radikaali.

Kirjallisuus tiedon tarjoajana ja sivistäjänä

Oppi-isänsä Friedrich Hegelin tavoin Snellman tähdensi kirjallisuuden tiedollista ja kulttuurimerkitystä: kirjallisuus syventää [inhimillistä] ymmärrystä ja sivistystä. Sivistys on Snellmanille prosessi – siinä ihminen ja kansakunta vähitellen löytää ja toteuttaa itseään. Hegelin tavoin Snellman arvosteli yltiöromanttista taiteen mystifiointia.

Kirjallisuus oli Snellmanille avaintekijä yksilön siveellisessä kasvussa oman paikkansa täyttäväksi kansalaiseksi. Kyseessä oli kasvu siihen ihmisyyteen, joka uinuu jokaisessa niin kuin puu on mahdollisuutena olemassa siemenessä. Romantiikan kaudella yleisestä subjektiivisuudesta poiketen Snellman korosti, että kukaan ei elä vain itseään varten.

Hänen mukaansa kirjallisuus, kansakunnan olemassaolon ehto, luo ja kuvastaa kansallistietoisuutta. Oma kieli ja oma kirjallisuus takaavat kansallisen heräämisen ja kansan jatkuvan kehityksen. Kirjallisuus näyttää yksilölle, kuka hän on, ja kansakunnalle, millainen se on.

Snellman arvosti Kalevalaa, koska se ilmentää erityisluonnettamme ja on myös ollut luomassa sitä. Hän kirjoitti kärjekkäästi, että jos Suomen kansa pyyhkäistäisiin maan päältä, siitä jäisi jäljelle vain Kalevala. Hän tarkoitti, että suomenkielinen kirjallisuus oli luotava tyhjästä – vain Kalevala oli olemassa. Suomalaisten kansallinen tietoisuus ja sivistys eivät rakentuisi ilman kansalliskirjallisuutta.

Suomi ja Eurooppa

Miltä pohjalta Suomen kansalliskirjallisuus luotaisiin? Lähtökohtia oli Snellmanin ohjelman mukaan kaksi: suomalaisuus, jayhteys muihinkansalliskirjallisuuksiin. Suomalaisuusliikkeen voimahahmonakin hän piti välttämättömänä jatkuvaa kosketusta muihin kansoihin ja kirjallisuuksiin.

Suomen kirjallisuus ei kehittyisi yksinään mutta ei liioin siten, että se noudattelisi orjallisesti muualta omaksuttuja esikuvia. Kirjallisuutemme voi siis rikastua juuri suomalaisena vain kosketuksessa muihin kirjallisuuksiin. Kansallisuus ja kansainvälisyys kannattaa kumpikin ottaa lukuun, kun pohtii Snellmanin kirjallisuusohjelmaa.

Kirjallisuuden tuli olla hyvin suomalaista ja hyvin eurooppalaista. Kansalliset piirteet olisivat kirjallisuutemme vahvuus, ja ne tekisivät siitä omaleimaista. Silloin kirjailijamme voisivat vailla tarpeetonta alemmuudentunnetta olla kansainvälisessä vuoropuhelussa ja jopa näyttää muille suuntaa.

Euroopan kirjallisuuden harrastaja

Snellman tunsi Euroopan kirjallisuutta laajemmin ja ymmärsi sitä paremmin kuin useimmat aikalaisensa. Hänellä oli perusteelliset tiedot antiikin ja Keski-Euroopan kirjallisuudesta ja filosofiasta, samoin Skandinavian kirjallisuudesta. Hän luki filosofiaa ja kaunokirjallisuutta alkukielillä ja seurasi siitä eri maissa käytyä keskustelua. Hänen kirjallisuutta koskevat tietonsa eivät siis rajoittuneet yhteen kauteen eivätkä maahan.

Snellmanin Suomessa moni ei tuntenut aikansa eurooppalaista kirjallisuus- ja kulttuurielämää niin kuin hän. Hän perehtyi siihen myös ulkomaanmatkoillaan, joiden vaikutelmista hän kertoi julkaisuissaan.

Yhtenä syynä Snellmanin ulkomaanmatkoihin oli se, että hän tarvitsi ilmaa siipien alle jouduttuaan kotimaassa yliopistoviranomaisten silmätikuksi mielipiteittensä ja peräänantamattomuutensa vuoksi. Helsingissä ei katsottu hyvällä hänen kirjoituksiaan akateemisesta vapaudesta.

Voimakkaana tahtoihmisenä Snellman käänsi vastoinkäymiset voitokseen. Tukholmassa hän pääsi aputoimittajaksi viikkolehti Frejaan ja sai mainetta poleemisena kirjoittajana. Saksassa hän tutustui tiedemiehiin ja kirjallisuusmiehiin, joista olivat erityisen tärkeitä ruotsalaiset yltiöromantiikan vastustajat sekä saksalaiset nuorhegeliläiset. Snellman perehtyi myös ranskalaiseen realismiin ja romaaniin nousevana lajina.

Ohjattu vai elimellinen kirjallisuuskehitys

Kieli- ja kirjallisuuskehityksen tuli Snellmanin mukaan tapahtua toisaalta elimellisesti kansalliselta pohjalta, toisaalta ohjatusti. Kirjallisuus- ja kulttuurikehitys ei saanut olla sattumanvaraista, ja yliopistoväki ja sivistyneistö oli velvollinen ohjaamaan sitä järkiperäisesti.

Tämä edellytti monipuolisia tietoja: kirjallisuuden linjaajien tuli tietää päämääränsä ja osata keinonsa. Määrätietoinen kulttuurityö edellytti oppineilta myös ruotsin kielen vaihtamista suomeen. Suomalaiset tulisi perehdyttää Euroopan kirjallisuuteen laajasti – antiikista omaan aikaan asti. Snellman esitteli yhä uusia kirjailijoita lehdissä ym. julkaisuissa.

Snellman ehdotti, että suomennettaisiin ja esiteltäisiin uusia ranskalaisia ja englantilaisia romaaneja. Hän oli ennakkoluuloton vaatiessaan romaanin uudistamista – hän tajusi, että romaani oli kirjallisuudessa tulevaisuuden laji.

Snellman arvosti proosaa, ja hänellä oli romaanista ja novellista ajanmukaisempi käsitys kuin esim. Sakari Topeliuksella, jonka näkemys romaanista oli romantiikan kauden ihanteiden mukainen. Snellman halusi ohjata suomalaisen romaanin kehitystä realismin suuntaan. Hän arvosti romaania, joka kuvastaa todellisuutta sellaisenaan, vailla tunteikkuutta ja pakenemista mielikuvitusmaailmoihin.

Hän ilmestyi vaatimuksineen keskelle tilannetta, jossa suomenkielistä novellia, romaania ja draamaa ei oikeastaan ollut edes olemassa. Snellman esitti toivomuksen suomenkielisestä kirjailijasta, joka romanttisuutta karttaen kuvaisi luonnon keskellä elävää Suomen kansaa ja sen tyypillisiä luonteenominaisuuksia suuressa romaanissa. Tällainen todenmukainen romaani syventäisi lukijoiden kansallista itsetietoisuutta. Tästähän ei ole pitkä matka Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen.

Terävä kriitikko

J. V. Snellman oli tuottelias ja ankara kirjallisuuskriitikko, jonka sivalluksilta ystävätkään eivät välttyneet. Snellman suomi myös aikansa pinnallista lehdistöä. Samalla hän polemisoi muiden kirjallisuudesta kirjoittavien näkemyksiä.

Kritiikeissä paljastuu Snellmanin halu nykyaikaistaa Suomen kirjallisuutta. Se merkitsi uusien kirjallisuudenlajien kehittämistä sekä kansalliskirjallisuuden luomista. Samalla tuli ylläpitää yhteyksiä Euroopan kirjallisuuteen.

Snellman kirjoitti myös ystävänsä J. L. Runebergin tuotannosta. ”Maamme”-laulun analyysissa hän pohtii, millaisen kuvan runo antaa suomalaisesta identiteetistä. Hänestä runossa ei ole mitään erityisen suomalaista: sitä voitaisiin käyttää kansallislauluna Ruotsissa, Norjassa ja Skotlannissa, mutta suomalaisen isänmaatunnetta se ei kohota. Snellman mainitsee, että kaipaus kotikonnulle ei ole isänmaallisuutta: koti-ikävää tuntee myös metsäläinen, eläinkin. Sanat ”Sun kukoistukses kuorestaan kerrankin puhkeaa” viestivät tarpeettomasta alistuneisuudesta, eivät elämän täyteydestä. Runossa on ”raskasmielistä valitusta, joka ei tiedosta itseään”. (Snellman: ”Kotimaista kirjallisuutta”, Litteraturblad 6, heinäkuu 1847.)

Snellman viittaili aikansa keskieurooppalaiseen kirjallisuuteen poliittisissa kirjoituksissaan. Snellman halusi kansainvälistää, eurooppalaistaa, suomalaisen kulttuurin ja suomenkielisen kaunokirjallisuuden. Kriitikkona ja esseistinä hän nosti Suomen kirjallisuuskeskustelun uudelle tasolle tuomalla siihen asiantuntemusta, ajankohtaisuutta ja terävyyttä.

Oliko monta Snellmania

Snellmanin kannanotot kirjallisuuden kysymyksistä poikkesivat eri aikoina ja eri yhteyksissä toisistaan. Niihin vaikuttivat ajan olot ja monet muut asiat. On selvää, että hänen teksteistään poimittuja yksittäisten sitaattien nojalla ei kannata tehdä pitkälle meneviä päätelmiä.

Snellmanin kirjallisuuskäsitys on helppo tulkita väärin ja esittää liian yksipuolisesti. Hänestä on yritetty tehdä yhden asian ihmistä korostamalla vain jotakin hänen toimintansa aluetta. Ja häntä on esitelty lähtökohtana vain jonkin kauden tulkinta hänestä.

Välillä vaikuttaa, kuin olisi monta Snellmania. Tarpeen mukaan joku heistä nostetaan laatikosta ja muut jätetään sinne. Hyvä, jos Snellmanin kirjallisuuskäsitystä tarkastellaan hänen koko elämäntyönsä valossa.

Kultista uudelleenarviointiin

Järkäleestä nimeltä Snellman on vaikeata saada otetta. Jo elinaikanaan hän ihastutti ja vihastutti. Snellman-kultti alkoi kehittyä jo miehen eläessä, ja siitä se sitten vahvistui. Vuosikymmeniä hänet tunnettiin lähes pyhimyksenä. Sitaatit hänen kirjoituksistaan pantiin palvelemaan milloin mitäkin tarkoitusperää: yhtä hyvin äärioikeistolaiset kuin sosialistit ovat perustelleet kantaansa niiden avulla.

Sitten tuli vastavaikutus. Vaikka monet edelleen arvostivat Snellmania, suuri yleisö joko unohti hänet tai ei nähnyt hänessä mitään hyvää. Kun Snellman on näihin asti esitelty Aleksis Kiven tukijana ja varhaisena ymmärtäjänä, nyt kysytään, onko hän itse asiassa estänyt tai hidastanut Kiven esille pääsyä ja siten jouduttanut hänen tuhoutumistaan.

Viime vuosina Snellmania on syytetty Suomen kirjallisuushistorian pitkään jatkuneesta vanhakantaisuudesta. Ei siinä kaikki: hän on joidenkin mukaan syypää siihen, että suomenkielinen kaunokirjallisuus kehittyi vielä koko 1900-luvun alkupuolen ajan hitaasti. Tämä johtuisi siitä, että Snellman opetti suomalaiset korostamaan kirjallisuuden kansallista merkitystä. Itse asiassa hän jos kuka korosti, että on tärkeätä avautua kansainväliseen yhteistyöhön.

Jokainen kausi tulkitsee Snellmania omalta kannaltaan. Kun häntä arvioidaan uudelleen, käy ilmi hänen laaja-alaisuutensa. Snellmanilla on uutta annettavaa jokaiselle ajanjaksolle.

Kaksi kommenttipuheenvuoroa

Lopuksi kaksi kommenttipuheenvuoroa. Suomalaiset kirjailijat sen parhaiten tietävät, edistikö Snellman suomen kieltä, kirjallisuutta ja kulttuuria.

Arvid Järnefelt kuvaa Snellmania ja hänen aatteellista vaikutustaan esikoisromaanissaan Isänmaa, joka ilmestyi Snellmanin syntymäpäivänä, 12. toukokuuta 1893. Esille tulee Snellmanin viimeisten vuosikymmenten nuorison aatteellinen into ja sen halu rakentaa Suomea maatyön ja hengenviljelyn saralla.

Kuva eräistä Snellmanin kannattajista on kriittinen: jotkut fennomaanit ovat naurettavia pöyhkeilijöitä, jotka haluavat nimeä ja julkisuutta. Kansallisfilosofi sen sijaan on kunnioitusta herättävä ja vaikuttavaksi vanhus, joka puhuu suoraan nuorten sydämeen. He keskustelevat Hegelin opista, joka kiteytyy heille sanoihin ”rakasta kansaasi” (s. 32). Snellman opettaa heille, että suomalaista kulttuuria ei vielä ole, vaan se on luotava.

”He [= nuoret] käsittivät Snellmanin opin sanasta sanaan: suurena, mahtavana vaatimuksena luopumaan kaikesta turhamaisuuden, yhteiskunnallisen maineen, vallan, rikkauden ja personallisen onnen pyyteistä, sekä vannoutumaan kansan palvelukseen, pitämään kansan etua kaiken toimintansa aiheena, uhrautumaan kokonaan elämineen, toiveineen, tarkoituksineen tuolle kotoiselle kansalle, jota piti kuolemaan asti ylitse kaikkea rakastaa.” (s. 36)

Romaanissa kuvattu isänmaallisuus ei ole ahdasta patriotismia, vaan se on tie muidenkin kansojen ja ihmisten ymmärtämiseen ja rakastamiseen. Järnefelt kirjoittaa toisaalla, jälleen Snellmanin hengessä: ”Meidän aikamme korkein elämänymmärrys on koko maailman yhteys.”

Toinen kommenttipuheenvuoro tai todistajalausunto on Otto Mannisen kokoelmasta Säkeitä II (1910):


”Snellmanin satavuotispäivänä” (s. 103–104.)

 

Surman usvat Suomen salpas.
Kahtia ne iski kalpas.
Kauas katsoit, kansan valpas.

Suomi Suomeksi – se maalis.
Vankkumatta tohdit vaalis.
Uhrata – se urhon saalis,

sota Suomen hallasuolla,
Suomen touon, toivon puolla
seista, kamppaella, kuolla…

Seisoit hehkuin, vaan et hyytyin,
vaan et tinkien, et tyytyin
puolitöille miesten myytyin.

Vaappui onnen vaakalauta.
Taipunut ei tarmos rauta.
Siksi ei sua hautaa hauta.

Kalliolle kansas huoneen
perustit. Ei peity Tuoneen
soihtu hengen suurta luoneen.

Mahtias ei telje Mana.
Seisot Suomen suurimpana.
Sytytät kuin syntysana.

Terve! Alla aamun kaaren
Sulle laihot Suomen saaren
laulaa carmen saecularen.



Lähteet >