K U L T T U U R I N  K E S K I - S U O M I  - P O R T A A L I
A R T I K K E L I T

Muuttuva muinainen ympäristö 

Jääkauden jäämassojen valtavan painon - mannerjään paksuus oli jopa n. 3 km - poistuttua maa alkoi kohota, minkä vuoksi Suomen länsirannikko siirtyi, ja siirtyy yhä, kohti länttä. Maankohoaminen muutti myös sisämaan maan ja veden suhteita. Esimerkiksi Heinolasta Pihtiputaalle ulottui Muinais-Päijänteen suurjärvi, jonka vedet olivat korkeimmillaan vuoden 5100 eKr. aikoihin. Muinais-Päijänteen pinta oli Jyväskylän tienoilla jopa 24 metriä nykyistä Päijännettä korkeammalla. Suurjärvi laski vetensä luoteeseen, mutta maankohoamisen myötä laskusuunta muuttui etelään, jolloin syntyi Kymijoen lasku-uoma. Veden laskiessa syntyivät vähitellen Keski-Suomen nykyiset vesistöt. Muinaisten vesien rantamuodostumat eli muinaisrannat näkyvät yhä maastossa esim. Muuramenharjun rinteessä komeina terasseina.

Mannerjään vetäydyttyä Suomesta vuoden 8400 eKr. aikoihin, uusi maa oli paljasta tundraa, johon oli alkanut levittäytyä koivuvaltaisia metsiä. Lämpötilan kohotessa mänty yleistyi sisämaassa vuoden 8000 eKr. aikoihin ja metsät muuttuivat sekametsiksi. Suotuisin aika koettiin vuoden 4900 eKr. vaiheilla, jolloin keskilämpötila vastasi nykyistä Keski-Euroopan lämpötilaa. Tällöin jalot lehtipuut kasvoivat Oulun korkeudella asti. Kivikauden lopulla ilmasto alkoi kylmetä ja jalot lehtipuut väistyivät, jolloin kuusi levisi uutena puuna niiden tilalle idästä yli eteläisen Suomen. Vuoden 2000 eKr. paikkeilla kuusi oli yleinen sisämaassa ja 800 vuotta myöhemmin se oli kulkeutunut koko Suomeen meren saaria lukuun ottamatta.



Ensimmäiset ihmiset

Ensimmäiset ihmiset saapuivat jääkauden jälkeiseen Keski-Suomeen kivikaudella, vuoden 8400 eKr. tienoilla. Väestö oli Suomusjärven kulttuuria ylläpitänyttä pyyntiväestöä, joka hankki elantonsa kalastuksesta, metsästyksestä ja luonnon antimien keräilystä ja asui muutamien kymmenien hengen sukukylissä.

Vuoden 5100 eKr. aikoihin opittiin idästä keramiikan eli saviastioiden valmistustaito (varhaiskampakeramiikan ajan kulttuuri) ja vuoden 4100 vaiheilla keramiikkaan ilmestyi uusi itäinen koristelutyyli (tyypillisen kampakeramiikan ajan kulttuuri). Näihin aikoihin ilmasto oli edullisimmillaan; se muistutti nykyistä Keski-Euroopan tilannetta kasvillisuuden ja eläimistön puolesta. 


Lämpökauden jälkeen ilmasto alkoi kivikauden lopulla jälleen kylmetä. Pyyntielinkeinoilla elantonsa hankkiva väestö pyrki vaikuttamaan onneensa, minkä seurauksena syntyivät mm. veden partaalla olevaan pystykallioon punamultavärillä maalatut kalliomaalaukset. Hautaan laskettujen vainajienkin päälle siroteltiin punamultaa, tästä johtuvat termit punamultahauta- ja punamultakalmisto. Pyyntiin liittyvät vesistökapeikkoihin kaivetut pyyntiaidastot eli hankaat pyyntikuopastoineen.


                        


Kysymykset väestön ja kielen alkuperästä

Kivikauden väestön verenperinnöstä ja kielestä ei olla vielä yksimielisiä. Vuoden 4100 eKr. tienoilla käyttöön tulleen tyypillisen kampakeramiikan katsotaan kertovan uudesta, idästä ja kaakosta tulleesta väestöstä, joka puhui jotakin suomalais-ugrilaista tai sitä edeltänyttä uralilaista kieltä. Suomessa on arvioitu eläneen kivikaudella vain 10 000 ihmistä eli Keski­Suomessa olisi ollut vain n. 500 asukasta. Siten yhden nykyisen kunnan kokoisella alueella olisi elänyt samanaikaisesti vain yhden kylän väki!




Asuinpaikat

Leirimäisiä kivikautisia asuinpaikkoja vaihdettiin tarvittaessa vuodenaikojen mukaan niin, että oltiin aina siellä, mistä elanto oli edullisimmin saatavissa. Näin suvun vuotuinen nautinta-alue saattoi olla usean nykyisen kunnan kokoinen alue. Jos alueella oli elinkeinollisesti ja kulkuyhteyksien kannalta sopiva paikka, siihen saattoi syntyä pysyvämpi kylä vankkoine rakennuksineen, mutta alueen muissa osissa yövyttäessä käytettiin edelleen leirimäisiä asuinpaikkoja.




Uusia asukkaita etelästä

Vuoden 3200 eKr. paikkeilla lounaiseen Suomeen saapui etelästä väestöä, joka puhui suomalaisugrilaisen kielen sijaan uutta indoeurooppalaista kieltä, noudatti uusia tapoja ja harjoitti uutta elinkeinoa eli karjanhoitoa. Kulttuuria nimitetään vasarakirves- eli nuorakeraamiseksi kulttuuriksi. Kulttuuri sulautui kuitenkin pian paikalliseen pyyntiväestöön, mistä syntyi Kiukaisten kulttuuri. Uudisasukkaat toivat mukanaan monia uutuuksia niihin liittyvine tapoineen ja nimineen, mutta myös "indoeurooppalaisen" verenperintönsä.




Elinkeinot kehittyvät

Rintamaiden asutuskehitys ei juurikaan vaikuttanut sisämaan oloihin: pyyntiväestön elämä jatkui entisenlaisena. Sisämaassa kampakeraamisen ajan jälkeen aina rautakaudelle asti jatkui asbestikeraaminen vaihe. Pronssikaudella (1500 - 500 eKr.) yhteydet voimistuivat niin itään kuin länteen. Länsirannikolle saapui ilmeisesti jonkun verran uudisasukkaita Skandinaviasta. Sisämaahan saatiin kaupan myötä pronssiesineitä tai pronssia varsin niukasti. Keski-Suomesta on tähän mennessä löydetty vain yksi pronssikautinen pronssiesine!

Pronssia merkittävämpää oli uusien elinkeinojen eli karjanhoidon ja kaskimaanviljelyn omaksuminen aiempien elinkeinojen rinnalle, osaksi vuotuista elinkeinostrategiaa. Uudet elinkeinot muuttivat uskontoa ja yhteiskuntarakennetta. Tämä ilmeni polttohautauksen sisältävien kiviröykkiöhautojen eli nk. lapinraunioiden pystytyksenä. Niitä koottiin tietyille vainajille valtavesien varsien kallioille. Lapinraunioita pidetään rannikon hiidenkiukaiden vastineena. Maanviljely alkoi sisämaassa noin vuoden 2000 eKr. tienoilla, mutta ilmaston kylmeneminen lienee vaikuttanut viljelyn taantumiseen ja loppumiseen. 

Kivi- ja pronssikautista perua oleva sisämaan pyyntiväestö, nk. lappalaiset, oli käynyt kauppaa turkiksilla ja muilla erätuotteilla. Lännessä turkiksia välittivät Hämeen ja Satakunnan rintamaiden kauppias- ja erätalonpojat, joiden kautta kauppatavara kulkeutui Keski- ja Etelä-Euroopan markkinoille. Rautakauden puolivälissä 600- ja 700-luvuilla jKr. sisämaan väestö tehosti kaskiviljelyä­ ja samaan aikaan kauppa vilkastui. Yhteyksien lisäännyttyä saatiin kuulla uudesta uskonnosta, kristinuskosta.

Uudisasukkaita Hämeestä 

Hämeen rintamailta alkoi muuttaa Keski-Suomen erämaille uudisasukkaita, jotka raivasivat Päijänteen varsien savikoille peltoraivion ja pystyttivät sen keskelle talonsa, joista muodostui ajan kuluessa kylä. Lähistölle syntyi kalmisto, suvun vainajien tuonpuoleinen kylä. Ajan suurvaltojen eli roomalaiskatolisen kirkon piiriin kuuluneiden Ruotsin ja Tanskan ­ ja kreikkalaiskatolisen kirkon piirin kuuluneen Novgorodin laajentumispyrkimykset toivat sodan Suomeen. Ristiretkien nimissä käydyn kilvan Suomesta voitti Ruotsi. Rintamaiden ja peltoviljelyalueen eräkylien väestö varusti väkivaltaisuuksien ajalla turvakseen jyrkille luonnonmäille muinaislinnoja.

Väkiluku alkaa kasvaa
1400-luvun lopulla ja 1500-luvulla idästä alkoi tunkeutua Keski-Suomeen savolaisia uudisasukkaita, jotka hakkasivat suurkaskensa vankkaan havumetsään ja pystyttivät pirttinsä pyyntiväestön ja erätalonpoikien maille. Kun vuosituhantiselle eräelämälle ei jäänyt tilaa, pyyntiväestön oli sopeuduttava: oli ryhdyttävä itse talonpojaksi tai sellaisen rengiksi. Vanhat eräelinkeinot säilyivät kuitenkin vielä vuosisatoja elintärkeinä sivuelinkeinoina. Maanviljelyn ja karjanhoidon lisääntyessä väkiluku alkoi kasvaa. Keski-Suomen väkiluvun on arvioitu olleen esihistoriallisen ajan päättyessä vuonna 1300 jKr. noin 1000 henkeä ja 1500-luvun lopulla jo noin 4000 henkeä. Nykyinen tutkimus pystyy aukottomasti osoittamaan asutuksen jatkuneen Keski-Suomessa katkeamatta ensimmäisistä jääkauden jälkeisistä asukkaista näihin päiviin. 


Janne Vilkuna 14.1.2001

[tulosta artikkeli]

sivun alkuun
takaisin